Neekerikuninkaita ja pilkkaa : Rasismi lastenkirjallisuudessa

En todellakaan ole mikään kukkahattutäti. Enkä varsinkaan kirjallisuuden suhteen. Minusta kirjallisuuden ei tarvitse olla mitään sisäsiistiä mummorunoutta (välttämättä), vaan ote oikeasta elämästä, ajanjaksosta, tunteesta ja tapahtumista.

Silti en oikein tiedä, kuinka suhtautuisin lastenkirjaklassikoiden sanastoon tai maailmankuvaan. Hämmentää, kun Pekka Töpöhännässä tarinoiden lopussa iloa tuo aina se, että Monni joutuu pilkan kohteeksi (miksi asioita ei selvitetä fiksusti ilman kostoa?). Tai kun Peppi Pitkätossussa mustien lapsien, neekerisaarten ja lihavien ukkojen lomassa on päätettävä, kuinka kohdan lapselleen lukee.

Toki itse ymmärrän, että teokset ovat kiinni ajassa, jolloin ne on kirjoitettu. Olen ymmärtänyt myös sen, etteivät ne kirjoitushetkellään edustaneet huonoa maailmankuvaa tai rasismia, pyrkimys oli hyvään. Mutta kun niitä luetaan 2010 syntyneelle lapselle, jota yrittää vielä (kirjallisuudenkin avulla) kasvattaa oikein, joutuu ongelman eteen. Kun oppilaani ihmettelevät Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa –teosta (ja niin käy joka vuosi), voi yläkouluikäiselle kertoa teoksen syntyhetkestä ja kontekstista. 4-vuotiaalle tuollaisten selittely ei ehkä ole kuitenkaan viisasta (vai onko?).

Ja eihän näitä olisi pakko lukeakaan, mutta kun haluan. Ihanaa päästää lapsensa sellaisen satumaailman sisälle, jollaisessa on itse aikanaan saanut kasvaa. Ja kun Pepissa (toki myös Pekka Töpöhännässäkin) on niin monta mahtavaa elementtiä, minkä vuoksi se on täydellinen kirja pienelle tytölle.

Oletteko itse pohtineet samoja asioita? Ja jos, niin kuinka olette tilanteen ratkaisseet? Oletteko lukeneet teoksen sanasanasta vai hyppineet epäkorrektit sanat yli?

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.