Äärilaitojen vuosi 2016. Ja mitä se opetti?

Vuoden toiseksi viimeinen päivä alkaa avautua täällä Saksassa aurinkoisena. Voitteko kuvitella! AURINKOISENA!

Tuntuu jotenkin hassulle istua tämän pienen kaupungin, pienen kaupunginosan pienen asunnon keittiössä ja juoda aamukahvia. Jos joku olisi sanonut vuosi sitten, että näin tulen viettämään vuoden 2016 viimeiseen perjantain, olisinko uskonut. No en todella olisi!

Takana on ihan todella hurja vuosi. Niin täynnä elämää mullistavia, maailmankuvaa järkyttäviä ja sydäntä liikuttavia tapahtumia, että menee varmasti vielä kauan edes tajuta tätä kaikkea.

Vuosi on opettanut sen, että joskus on vain pakko hypätä. Joskus on pakko mennä läpi suurimpien pelkojensa ja sen reitin, jonka tietää jo ennen matkaan lähtöä raskaimmaksi ikinä. Vuosi on opettanut, että ihminen kestää hurjan määrän asioita. Paljon enemmän, mitä koskaan uskoisi kestävänsä. Koska kun on pakko, on pakko. Vaikkei aina jaksaisi.

2016 opetti kasvattamaan myös nahkaa taas himpun verran paksummaksi. Käteeni on tatuoitu miltei vuosikymmen sitten teksti Fides – usko, jotta muistaisin Jumalan lisäksi uskoa itseeni (vai onko niillä edes eroa?). Omiin päätöksiini ja omaan sisäiseen ääneeni. Tänä vuonna on pari kertaa täytynyt oikein tietoisesti katsahtaa vasemman ranteeni tekstiä ja muistuttaa itseäni siitä, että vain minä ja ihan läheisimpäni todella tiedämme, mitä elämässäni on tapahtunut ja mitkä seikat ovat vaikuttaneet mihinkin.

Kun hörpin tässä aamukahviani sälekaihdin siivilöidessä auringonsäteet raidalliseksi seinää vasten, ja kun sydämeni on niin täynnä onnea, kiitollisuutta ja iloa, on todettava, että vuoden 2016 suurin opetus lienee se, että elämä on – sittenkin – täynnä hyvyyttä ja onnellisia yllätyksiä. Välillä usko ihmisiin, ihmisyyteen ja elämän kantavaan voimaan on ollut hiuskarvan varassa, mutta tämä vuosi on kaiken rankkuutensakin keskellä tuonut elämääni myös niin paljon onnea, että välillä oikein hämmästelen omaa hyvää oloani ja ympärilläni olevaa rakkautta (toim.huom. eikä vain romanttista rakkautta, vaan kaikkea sitä, mitä perheeltä, ystäviltä ja joskus ihan tuntemattomiltakin saa osakseen. Ja mitä voi myös itse antaa). Olen saanut elämääni takaisin monta sellaista ystävää, joiden kanssa en ole edelliseen seitsemään vuoteen vaihtanut sanaakaan. Olen ollut itse rohkeampi tutustumaan uusiin ihmisiin, luottamaan toisen ihmisen sanaan ja kuulemaan taas kerran sen, mitä sydämeni minulle kertoo. Olen saanut olla äiti. Ja nauttinut jokaisesta (okei, MELKEIN jokaisesta) hetkestä siinä roolissa.

On ollut hyvä olla minä, minun elämässäni. 

Kiitos vuosi 2016. Kiitos siitä, että kasvatit minua enemmän kuin mikään aikaisempi vuosi! Mutta sovitaanko, että ensi vuosi olisi vähän seesteisempi?

-Karoliina-