Auton ratissa. 13 vuoden tauon jälkeen!

 

 

Mä ajoin ajokortin heti 18-vuotiaana. Kuten maalla suurin osa. Menopelikin oli heti ikioma. Räiheän punainen Golf, jossa oli huikean coolit alumiinivanteet ja niin paksut renkaat, että ohjaustehosteettoman auton ratinkääntö kehitti hauista paremmin kuin mikään salitreeni. Pojat kävi ihailemassa oikein lukion ruokatunnillakin autoni sulavia muotoja.

Ajoin autoa monta vuotta ilman sen suurempia paineita. Kunnes muutin vuonna 2005 Helsinkiin. Ja sitten se koko touhu jäikin. Asustelin keskustassa, ratikkakiskojen ja bussipysäkkien varrella, eikä autolla ajo tuntunut enää yhtään järkevälle. Pelotti vähän teiden yli menevät sporat ja kova liikenne. Kaiken lisäksi parkkipaikkojen etsintä, ruuhkat ja myös ekologisuus olivat asioita, joiden vuoksi ajattelin, etten koskaan enää ajaisi autoa. Mutta toisin sitten kävi.

Kun muutin toissatalvena Tampereelle, tajusin heti, ettei tämä olisi liikenteen suhteen kuin Helsinki. Ensinnäkin julkinen liikenne ei toimisi yhtä kovalla tempolla kuin Hesassa. Toisekseen yksityisautoilu oli täällä helpompaa. Parkkipaikan saa aina, maksut ovat pienempiä ja itse asiassa täällä on paljon enemmän paikkoja, jonne yksinkertaisesti on todella vaikea edes päästä busseilla (en osaa sanoa nysse).

A alkoi heti painostaa rohkaista minua ajamaan, mutta vastustelin (suutuin!) asiaa yli vuoden. Koko auton rattiin hyppääminen tuntui aivan kauhean ahdistavalle. Miten osaisin enää mitään? Huomaisinko liikenteessä kaiken, mitä pitäisi? Ja miten ihmeessä se taskuparkki tehtäisiin farmarilla, jossa ei olisi mitään kameroita tai apupiipittimiä?

Mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Siskollani oli elokuussa häät Jämsässä ja minä olin kaaso. Sitten oltiinkin tilanteen edessä, että moni häiden juttu olisi mennyt helkkarin vaikeaksi, jos ei olisi ollut tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa myös ajamalla autoa. Suivaantuneena omasta autolla-ajoarkuudestani minä sitten päätin, että yksinkertaisesti vain ajan autoa. Liki 13 vuoden tauon jälkeen! Ja niinpä sitten ajoin. Ja asiat menivät hyvin.

Innostuneena tuosta kokemuksesta olen alkanut ajaa autoa myös Tampereella. Ensin niin, että A istui vieressä ja opasti. Ja nyt muutaman kerran jo ihan yksinkin.

Ja mikä parasta. Kokemus on ollut aivan huikea! On ollut ihana ylittää itsensä ja opetella uudelleen asia, joka on pelottanut niin monta vuotta. On ollut siistiä rikkoa turhia rajoja, joita itselleni olen asettanut. Ja samalla olen tajunnut sen, että mitä vähemmän kiellän itseltäni asioita tai mitä vähemmän ajattelen ”minä en osaa”, sen onnellisempi olen. Koska hei: Minähän ihan oikeasti osaan ja voin oppia!

On ollut ihana kuulla, kun A ja varsinkin F ovat kehuneet minua kilvatusten. Samalla on ollut kiva olla avuksi muille. Nyt A:n ei tarvitse enää hoitaa kaikkia F:n harrastuskuskaamisia ja samalla minä voin osallistua lasten kimppakyytikuljetuksiin naapuruston muidenkin lasten osalta. Koko kaupunki on avartunut taas yhden pykälän lisää aivan samoin kun silloin, kun aloin pyöräillä täällä.

Tottakai vieläkin ahdistaa ahtaat parkkipaikat ja se, että osa isoista risteyksistä on täällä sporakiskoremontin takia aivan myllerryksessä. Jos edessä on risteys, jonka näkymän peittää remonttiaidat, valot ei toimi ja maan apuviivatkin on kulunut pois, voi välillä päästä kiljaisu. Mutta kaikesta on selvitty, joten nämä on otettava vaan haasteena.

Mitä tästä opimme? Taas kerran ainakin sen, että itselleen on turha laittaa rajoja, joita elämässä ei tarvitse olla. Kun karautimme viime viikolla keskustaan F:n kanssa kahdestaan autolla, parkkeeratessani autoa takapenkiltä kuului ihaileva huokaus: ”Äiti, sä ajat ihan kuin A!”. Mikä onkaan parempaa kuin näyttää myös lapselle, että aikuinenkin voi ylittää omat rajansa ja opetella uutta, vaikka se aluksi jännittääkin.

-Karoliina-

Kommentit

IamHenna
Mind the gap, mummy

Ihanan rohkaisevaa, kiitos tästä tekstistä! Itselläni ollut kortti 18-vuotiaasta ja hävettää myöntää, että ajokertoja ollut todella vähän viime vuosina. Olen pääosin uskaltautunut rattiin vain maalla ollessamme. Lontoossa asuessamme en ajanut kertaakaan (jo pelkkä vääränpuoleinen liikenne riitti ahdistukseen).

Nyt olemme tilanteessa, jossa auton osto on ajankohtaista ja aion todellakin aloittaa ajamisen. Pelottaa ihan hemmetisti, mutta on vain ajateltava, että jos muutkin kykenevät ajamaan, niin myös minä. Odotan, että uusi maailma avautuu ja esim päiväkotikuskaukset helpottavat!

jalonje (Ei varmistettu)

Täällä myös yksi ajopelosta kärsivä! Ihan mahtavaa, että olet uskaltautunut ajamaan vuosien tauon jälkeen, siitä tulee varmasti huippufiilis, kun huomaa omat piilevät taitonsa :) Toivottavasti olen joku päivä vielä yhtä rohkea!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla taas kävi niin, että kun muutin Seinäjoelta Tampereelle en enää uskaltanut ajaa autolla! :D Erityisesti mua kauhistutti moottoritiet ja liittymiskaistat. Lopulta siinä kävi kuitenkin niin, että työn takia oli pakko ajaa autoa, joten pelko helpottui. Nyt en enää säännöllisesti joudu ajamaan autolla, joten luontevasti se ei suju, mutta tarpeen vaatiessa kuitenkin selviydyn. :D

Kommentoi