Auttaisiko kukaan, jos saisin bussissa sairauskohtauksen?

Tultiin F.n kanssa kahdestaan bussilla kotiin pari päivää sitten. Olin ahtanut yhteen kahden penkin koloon itseni ja F:n lisäksi potkulaudan, kypärän, kaksi täyttä kangaskassia ja marjapussin. Kun bussi nytkähti jossain kohdassa eteenpäin, sylissäni ollut kangaskassi tippui maahan. Suoraan alaspäin ja niin, että koko omaisuuteni kieriskeli bussin lattioilla. Kirja, irtokolikot, huulipuna, kampa, vesipullo, rahapussi…you name it!

Vaikkei kyseessä ollut varsinainen hätä, oli siinä tekemistä alkaa keräillä kamppeita. Varsinkin, kun F halusi ”auttaa” ja potkulaudastakin olisi pitänyt pitää kiinni. Ja niistä muista kamoista.

Aivan täynnä olevassa bussissa varmasti sellaiset 25 ihmistä näki tilanteeni. Ja arvatkaa montako auttoi? No yksi. Se yksi isoäiti (luulisin), jolla oli tuplarattaissa kaksi pientä palleroa ja joka oli juuri jäämästä bussista vielä pois. Eli minun nähdäkseni henkilö, jolla oli vähiten mahdollista venyä vielä muiden avuksi.

Eihän tämä nyt vakavaa ollut. Ihan pieni kömmähdys josta selvittiin. Mutta sai se taas miettimään ihmisiä. Mikä siinä on, että pitää olla niin anonyymi ja muka-en-huomaa-mitään. Että paljonko siitä olisi vaivaa, jos omien jalkojen juureen menneen tavaran nostaa?

Pisti vaan pohtimaan, että toivottavasti joku auttaa, jos joskus jollekin läheiselle tai itselle käy kurjemmin bussissa. Auttaako enää kukaan, jos pyörtyy tai saa sairauskohtauksen?

Mielestäni ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Mutta miksi näistä tulee silti niin kurja mieli?

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.