Eihän sulla ole edes perhettä
Avasin tänä aamuna puhelimen ja selailin – kuten aina – ensimmäisenä somen ja blogin. Se on minun tapani, saada silmät auki sinisellä valolla ja tarttua sitten reaalimaailman päivään. Harvemmin saan kommentteja enää pari päivää vanhoihin postauksiin, mutta tällä kertaa huomasin, että joku oli kommentoinut The Blog Awards voittoani sanoin: ”Siis tää on paras perheblogi? Eihän sulla edes ole perhettä vaan kahden kodin väliä seilaava lapsi. ” (postaus, muut kommentit ja loput edellisestä mielipiteestä luettavissa täältä).
Pureskelin kirjaimia hetken mielessäni ja pohdin, miltä osin kommentti oli ihan totta ja missä kohdissa taas itse koin, että nyt lyötiin epäreilusti vyön alle. Kiitin mielessäni myös sitä, että se tuli nyt lokakuussa, eikä esimerkiksi viime kevättalvena. Silloin olisin ollut riski, että olisin pahoittanut mieleni aika kovastikin.
Kommentti sai pohtimaan käsitettä perhe. Tai oikeastaan. Juttelimme asiasta jo itse asiassa Tämän kylän homopoika -blogin Einon ja monien muiden kanssa juurikin The Blog Awards -gaalassa, kun mietimme sitä, kuinka rohkeasti raati on useana vuona peräkkäin valinnut perhekategorian ehdokkaiksi myös meitä ei ihan perinteisessä ydinperheessä eleleviä bloggaajia.
Jos totta puhutaan, kyllä minullakin meni monta vuotta hyväksyä ajatus siitä, että minun tuleva perheeni tulee olemaan jotain muuta kuin ydinperhe. Olen kasvanut ydinperheessä ja ympärillänikin on ollut pääasiassa vain ydinperheitä, joten malli perhe-elämään on ollut vahva ja yksioikoinenkin. Viimeiset vuodet ja keskustelu niin oman pään sisällä kuin viisaampienkin kanssa on kuitenkin opettanut paljon.
Vaikka ydinperhe onkin ihana ja arvokas ihanne, voi perhe olla myös toisenlainen. Pieni tai iso. Lapsilla tai ilman. Toisella aikuisella tai toisilla aikuisilla. Biologisilla siteillä tai ei. Rakennettu kerralla tai eri aikoina kerrostellen. Tai niin, että kotona oleva kokoonpano vaihtelee kausittain. Silti ne kaikki ovat perheitä. Ja vieläpä ihan oikeita sellaisia!
Minusta tuntuukin – hassua kyllä – että minulla on itse asiassa nyt isompi ja vahvempi perhe kuin koskaan. Siitäkin huolimatta, että toinen –se pienempi rakkaani – yöpyykiin isällään parina viikonloppuna kuussa. Ja se toinen taas – se metrin korkeampi – nukkuu yönsä toisella puolella Eurooppaa. Näiden kahden lisäksi kun ympärillä häärii niin omat vanhemmat, siskot, heidän miehensä. Niin ja Miehen perhe kumppaneineen ja lapsineen, en voi kun todeta, että jos tämä ei ole perhe, en tiedä, mikä on.
Joskus asioihin tottuminen vie aikaa. Ja joskus oman pääkopan sisällä on tehtävä töitä, jotta vanhat ajattelumallit ja ihanteet saa päivitettyä uudella tavalla. Mutta kun se prosessi on käyty, on aika helppo hymyillä ja todeta, että joskus kaatuminen kannattaa. Joskus omien jäykkien ajatusten pakkoravistelu saa aikaan hyvää.
Olisi mielenkiintoista kuulla sinun ajatuksesi perheestä. Ydinsellaisesta tai sitten jostain ihan erilaisesta! Millaisia ennakkoluuloja – oman pään sisäisiä tai ulkopuolisia – olet kohdannut? Ja mikä on sinulle perheen mittari?
Minulle perhe on joukko rakkaita ihmisiä, joiden seurassa sydän on kotona. Ryhmä niitä, joiden kanssa on helppo hengittää. Joiden puolesta olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa.
-Karoliina-
*Kuvat Polka Jamin perhekalenterista 2017