Eriarvoinen (lasten)maailma – Jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin (ja joltain siltä väliltä)?

Kun kirjoitin eilen F:n synttäreistä, kirjoitin lahjapussia käsittelevään kohtaan ”tästä aiheesta lisää myöhemmin”. Siksi olikin kerrassaan telepaattista, että postauksen kommenttiboksissa oli otettu keskusteluun lasten eriarvioisuus Suomessa. Toisilla lapsilla tavaraa, HopLop-synttäreitä ja merkkivaatteita riittää yli omien tarpeiden, toisissa perheissä ei ole varaa järjestää syntymäpäiviä laisinkaan. Nimittäin: Juuri tästä – tavarapaljoudesta ja myös ”lahjapussipakosta” oli ajatellut kirjoitta lisää myöhemmin. Nyt on myöhemmän aika.

Olin lauantaina hikihatussa paikallisella ostarilla. Olin muistanut vasta aamulla, että F:n synttäreillä olisi oltava jotkin lahjapussukat, koska tällaiset lahjapussit, ongintapalkkiot, aarteenmetsästyslahjat on F:n kaikkien kavereiden synttäreillä viime aikoina ollut tapana antaa. En jaksanut lähteä keskustaan (ja Tigeriin) pussien ja niiden sisällön takia, ja siksi pussukka-anti jäi pieneksi. Muutama tarra ja pari Omar-karkkia.

Törmäsin samalla reissullani F:n kaverin äitiin, joka manasi – ennen kuin ehdin itse sanoa mielipidettäni näistä pusseista – kuinka kurjaa on, että lahjaperinne on rantautunut Suomeenkin. Nyökyttelin ja olin tismalleen samaa mieltä. Mieleeni hiipi latteus: ”Ei vaan minun lapsuudessani”, mutta en tainnut onneksi sanoa sitä ääneen.

Teen kahta työtä ja varmasti ihan liian pitkä päiviä siksi, että voisin tarjota lapselleni – tässäkin elämäntilanteessa – kaiken sen, joka minun on mahdollista hänelle antaa. Se ei tarkoita, että hän todellakaan saisi kaupasta leluja ja karkkeja kun itse niitä haluaa, mutta tiedän, että voin turvata hänen elämisensä. Tarjota pari kertaa vuodessa lastenteatteriin, ulkona ruokailun tai matkan mummolaan tai joskus jopa lentokoneella lämpimään. Niin ja ostaa tavallista ruokaa, viedä lääkäriin aina tarvittaessa ja ylipäätään järjestää synttärit. Emme kylve rahassa, se on nyt selvää jo siksikin, että maksaa yksin Helsingina, mutta paljon huonomminkin voisi mennä.

Kamppailen kuitenkin jatkuvasti, voisin sanoa melkein päivittäin, sen asian kanssa, kuinka opetta lapselle oikeita arvoja ja sitä, miten materiaan suhtaudutaan oikein. Kuinka opettaa lapselle se, että kaikilla ei toisiaan ole varaa järjestää minkäänlaisia synttäreitä? Kuinka kertoa 6-vuotiaan tasoisesti, että on olemassa lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta kiukutella aamun pipovalinnasta, koska muita pipoja ei yksinkertaisesti ole? Kuinka saada lapsi arvostamaan oikealla tavalla materiaa: Kohtelemaan leluja ja vaatteitaan hyvin, mutta niin, ettei materia ole elämän ydin ja tärkein asia.

Myös tämä synttäriasia on mietityttänyt. Inhoan noita lahjapusseja. Krääsää, joka jää pyörimään nurkkiin ja sitä, että niihin kuitenkin menee rahaa. Mutta silti sellaisen hankin, koska ajattelin, että ne ovat tyttärelleni tärkeät. Hän haluaa antaa kavereille muiston kuten kaveritkin ovat antaneet hänelle. (Olin siis tässä tapauksessa nössöäiti, joka toimi omien aatteidensa vastaisesti.)

Mietin myös – kuten joku teistä lukijoistakin –  onko oikein avata lahjat ringissä (vaikka siitä kirjoitinkin). Voiko joku kokea omasta lahjastaan häpeää? Vertailevatko päiväkotilaiset jo lahjojen paremmuutta? (Minusta ei, mutta miten voin olla varma).

Ja mitä, kun rakastan kaikkea kaunista. Olen aina tykännyt panostaa visuaalisuuteen. Mutta mitäs jos – kuten kommenteissa viitattiin – hieno kakku tekeekin jonkun surulliseksi? Entä jos teemalautasliinat ja viirinauha viestivät jollekin vieraista ökyilyä ja sitä, että omat synttärit tuntuvat latteille. Sitä jos mitä, en halua.

On joskus vaikeaa tasapainoilla sen välillä, että haluaa tarjota lapselleen parasta, mihin itse kykenee ja toisaalta opettaa, ettei maailma ole sellainen, jollaista me elämme. On olemassa paljon hienompaa ja paljon kurjempaa. On olemassa viikkotolkulla järjestettyjä pomppulinna-, pelle-esityssynttäreitä, mutta myös niitä 6-vuotisjuhlia, joilla ei tarjota yhtään kakkua tai lahjaa. Niin siltikään – kumpikaan niistä – ei kerro itse juhlan sankarista ihmisenä yhtään mitään. 

Ja kun kommenteissa kysyttiin, kuka bloggaaja uskaltaisi tehdä vähemmän. Itse en ajattele, että järjestän juhlia tyttärelleni bloggaajan. Järjestän ne äitinä, ja uskon, että ne näyttäisivät tismalleen samalle myös ilman kuvia, blogia tai muuta yleisöä kuin itse vieraat. 

Asiaan hieman liipaten viimeinen kysymys: Osaatteko kertoa – ihan vaikka konkreettisten yhteystietojen kanssa – minne Helsingissä voisi viedä uusia ja toisaalta hyväkuntoisia käytettyjä leluja ja lastenvaatteita näin joulun alla?  Entä millaista Afrikan nälkäänäkevät lapset -henkistä dokkaria/elokuvaa suosittelisitte 6-vuotiaan katseltavaksi? Ei tässä mitään maailmantuskaa haluaisi kasvattaa, se tulee kyllä itsestään aikanaan, mutta jonkinlaista oman paikkansa ja hyväosaisuutensa näkemistä maailman mittakaavassa voisi jo opettaa.

-Karoliina-