Ero – oiva keino saada ilmainen lapsenvahti?

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana useammankin nettijutun siitä, kuinka arkensa alle musertuneet vanhemmat ovat harkinneet (ja toteuttaneet?) eroa siksi, että ajattelisivat sen olevan ratkaisu ainaiselle väsymykselleen ja oman aikansa puutteelle. Eroa on suunniteltu ikään kuin happihypyksi itseään varten – Edes joskus olisi tilanne, jolloin saisi juoda aamukahvinsa rauhassa ja keskittyä omiin harrastukiin, kun lapset olisivat vuorollaan toisella vanhemmalla.

Kun olin itse eroamassa lapseni isästä, täytyy myöntää, ettei tuo asia tullut edes mieleeni. Tai siis tuli, mutta silloin erossaoloajatus enemmänkin vain ahdisti minua. Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi, jota juuri siihen hätäänsä kaipaisi. Ja mietin, miten itse pärjäisin niinä päivinä, kun olisin kyllä äiti, mutta minulla ei olisikaan kotona pientä ihmistä, jolle lukea iltasatu.

Totuttelu asioihin vei aikaa. Enkä voi sanoa, että ensimmäiset yksin vietetyt illat, päivät, viikot tai kuukaudet olisivat olleet mitään juhlaa. Kyllä siitä oli vapauden tunne aika kaukana. Ennemminkin tyhjä koti ahdisti ja oli vaikea elää joinakin päivinä sellaista yksineläjän arkea, jota ei ollut vuosiin enää elellyt.

Mutta ajan kanssa tilanteesta alkoi nähdä positiivisiakin sävyjä. Koska elämämme oli – ja on nyt ja jatkossakin – näiden reunaehtojen sanelema, on siitä aivan turha valittaa. Joku kysyikin joskus, onko kauheaa, kun joutuu olemaan lapsestaan enemmän erossa kuin ydinperheäidit. Vastasin, että se voisi olla, jos rypisi ikävissään ja keskittyisi kurjiin tunteisiin. Mutta koska koko homma olisi vain energian hukkaan heittämistä, en viitsi ryhtyä sellaiseen. Enkä vähiten siksi, että tuollainen negatiivinen asenne heijastuisi varmasti myös lapseen.

Olisi valhe, jos sanoisin, etten koskaan ikävöi tytärtä tai olisi välillä huolissani hänestä silloin, kun en saa itse olla läsnä. Olen kuitenkin yrittänyt laittaa nämäkin tunteet omaan lokeroonsa. Mitä minä hyödyn, jos ikävöin? Muuttaako se tilannetta tai parantaa meidän kenenkään oloa? Vastaus on aina ”ei”. Ja kun olen oppinut kääntämään ei-ihanteellisen tilanteen tällä tavalla päälaelleen, olen alkanut nähdä myös positiivisia aspekteja siellä, mistä en ole niiden uskonut löytyvän.

Se, että meidän vanhempien tulee vuorotella aikaamme tyttäremme kanssa, onkin osoittautunut joskus jopa ihan hyväksikin asiaksi. Tarkoitan tällä sitä, että koska tiedän tyttäreni olevan aikoja pois kotoa, ymmärrän myös, ettei yhdessäolo ole itsestäänselvyys. Silloin yhteisiin asioihin, arkeen ja kaikkeen tähän haluaa panostaa entistäkin enemmän. Toisaalta ne ajat, jolloin tytär ei ole kotona, on myös – jos ei keskity negatiivisuuksiin – hyvää aikaa sekin. Silloin voi ladata akkuja ja keskittyä parisuhteeseen. Jutella aikuisten kesken rauhassa ja keskittyä vaan toiseen.

Tämä parin vuoden aikana olenkin tajunnut, että tällainen tilanne voi olla joinakin viikkoina jopa aikuisen voimavara. Kun on kitinää ja hermojen kiristelyä, ainakin itse pystyn pitämään paremmin pääni kylmänä, kun mietin, että vaikka päivän tai viikon päästä onkin muutama ilta, jolloin voi kerätä voimia aikuisvoimin. Ihan sama taktiikka kuin silloin, jos joskus F:n ollessa vielä päiväkoti-ikäinen aamuisin tuli jotain kärhämää – Silloin pinnistelin hermojani sillä ajatuksella, että puolen tunnin päästä lapsi olisi jo päikkärissä, minä työmatkabussissa, joten hetken vielä jaksoi venyttää pinnaa. Olisi turha hermostua, koska kuitenkin kaikille jäisi asiasta kurja fiilis viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi erota päiväkodin ovella.

Tavallaan olenkin alkanut ymmärtää sen, mitä niin brutaalille kuulostava ”eroan oman aikani vuoksi -ajattelu” pitää sisällään. Siinähän tavoitellaan – toki todella vaarallisin keinoin – itselle lisähermoja ja aivojen tuuletusta. Jopa parempaa vanhemmuutta, koska kyllä virkeä vanhempi on vaan parempi kuin rättipoikkiväsynyt.

Koska en kannusta ketään lapsiperheellistä ilman pätevää syytä – jota oman ajan tavoittelu ei ainakaan minusta ole, vaikka en muiden valintoja tuomitsekaan – eroamaan, olen alkanutkin pohtia, kuinka ydinperheissä päästäisiin samanlaiseen perheajan ja oman/parisuhdeajan vuorotteluun, mikä uusperheissä usein on automaatio, ja jonka voimauttavaa vaikutusta ei voi kiistää. Koska mitä enemmän olen aiheesta jutellut ydin- ja uusperheellisten ystävieni kanssa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että suurin osa vanhemmista kokisi olevansa parempi vanhempi, kumppani ja jopa ihminen silloin, kun voisi välillä myös olla erillään lapsiperhearjesta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen heistä haluaisi olla isä tai äiti. Mutta vähän sama juttu kun töissä: Vaikka tekisit unelmaduuniasi ja rakastaisit mennä töihin, on viikonloppuvapaa ja lomat välillä ihan paikallaan.

Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoa. Asuin itsekin 6 vuotta lapsen kanssa kaupungissa, jossa ei ollut 150 kilometrin säteellä yhtä ainoaa sukulaista a.k.a luontevaa lapsenhoitoapua, joten tiedän, ettei omaa aikaa noin vaan oteta. (Tosin se on pakko sanoa, että kun apua tarvittiin, tuli perhettä apuun 150-350 kilometrin takaakin). Ystävistä oli joskus apua (kun kehtasin pyytää), mutta kun hekin alkoivat lisääntyä, oma kynnykseni kysyä apua nousi koko ajan – ei halunnut, että toisin ystävilleni lisävaivaa.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia lapsenhoitorinkejä voisi saada aikaiseksi, ettei kenenkään ydinperheeläisen tarvitsisi erota ainakaan oman ajan puutteen vuoksi. Voisiko vaikka useamman perheen kesken sopia kierrosta, jolloin jokainen pariskunta saisi viedä lapsensa vuorollaan jollekin ringin perheistä hoitoon. Silloin ei syntyisi ”velkaa”, kun jokainen saisi vuorollaan lapsivapaata aikaa, mutta jokainen myös vuorollaan voisi olla avuksi.

Samaan tyyliin olen miettinyt, että perheet voisivat palkata yhdessä lapsenvahdin. Hyvän nannyn saaminen on kiven alla, ja toisaalta hyvästä työntekijästä kannattaa pitää kiinni. Jos perheringillä olisi yksi vakiohoitoaja, voisi kuvitella, että lastenhoitaja pysyisi tyytyväisenä, kun aina jollakin olisi lapsenlikan tarvetta ja samalla palkka juoksisi. Ja jos perheissä olisi vain yhden lapsen perheitä, voisi joskus muutaman lapsen viedä samaan paikkaan vaikkapa yökylään lapsenvahdille, jolloin kaksi vanhempipariskuntaa saisi loman yhtäaikaisesti niin, että maksuissa voisi kuitenkin säästää.

Lopuksi ja tiivistykseksi. En usko, että kukaan vanhempi eroaa aidosti oman ajan tavoittelun vuoksi. Mutta väsymys ja oman ajan puute ajavat kyllä ihan varmasti huonoille urille, joten kehottaisin miettimään happihyppyaikoja perhe-elämästä jo ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Ei ole häpeä ottaa välillä omaa- tai parisuhdeaikaa, eikä ole häpeä sanoa joskus, että tuulettuminen tekisi hyvää. Joten lukijat: Jos teillä on vinkkiä oman ajan tai parisuhdeajan – erityisesti lapsenvahtitilanteen – suhteen, jakakaa ne muillekin! Uskon, että sellaisista vinkeistä hyötyy moni.

-Karoliina-

P.S. Aihetta liippaavaa parisuhdeaikapostaus luettavissa täältä. 

Kuva: Pixabay