Hormonien viemää
Tänä aamuna paistoi aurinko. Sisäisesti ja ulkosalla. Olin tarmoa täynnä. Innolla aloittamassa työpäivää. Ja viikkoa. Tein päähäni ja paperille listoja siitä, mitä asioita viikko toisi tullessaan ja mitä pitäisi hoitaa. Katse kääntyi myös vielä viime viikkoon. Miksi ihmeessä en ollut perjantaina vastannut niihin sähköposteihin, joihin olisi pitänyt? Miten olinkaan ollut niin saamaton koko viikonlopun, vaikka edessä oli ollut täysin aikatauluton lapsivapaa viikonloppu, jolloin olisi voinut tehdä vähän muutakin kuin vaan maata ja syödä?
Tunteeni, tarmoni ja ajatukseni edustivat tänä aamuna sitä, mitä minä yleensä olen. Eteenpäin menevä ja positiivinen. Ja vieläpä se tyyppi, joka lähtökohtaisesti ärsyyntyy vetelehtimisestä, turhasta hitaudesta ja valittamisesta ilman pätevää syytä. Siis siitä, jollainen olin itse ollut koko edellisen viikonlopun.
Kylässä oli nimittäin taas kerran ollut sellainen PMS-mörkö, että täytyi ihan ihmetellä, oliko niissä tiloissa laahustava nainen todella ollut minä. Vaikka mitä sitä enää kummastelemaan. Minulla on ollut menkat elämässäni enemmän kuin puolet elinvuosistani, joten luulisi, että noihin parin päivän henkisiin mahalaskuihin olisi edes jotenkin tottunut. Mutta eipä vaan ole. Joka kerta ne osaavat yllättää ja hämmentää! Jälkikäteen harmittaa. Miksi olin taas uinut niin synkissä vesissä, kun mikään ei ollut edes ollut huonosti? Mistä ihmeestä kaikki ne synkkyydet oikein pursuavat, jotka kuitenkin ovat kahden päivän päästä jo aivan merkityksettömiä?
Kirjoitin viime syksynä tyypillisestä menkkapäivästä. Siitä perinteisestä, jossa muutun päiväksi tai pariksi hirviöksi. Vaikka usein näin jälkikäteen – kuten vaikka tuota tekstiä kirjoittaessa – asia ja alkukuukautisten dramaattisuuteni vähän naurattaa, on tällainen hormonien vallassa eläminen alkanut jo vähän turhauttaa minua. Olen tajunnut, että vaikka täällä nykymaailmassa voikin tehdä vaikka mitä ihmiskehon fiilauksia, ohjailla hormoneita lääkkein tai piilottaa vaikkapa kuukautisvuodon sisuksiinsa apuvälinein niin, etteivät veret valu reittä pitkin kuten esi-isänaisillamme aikanaan, olemme – ainakin moni meistä – edelleen polvillamme biologian edessä. Siinä se munasarjatoiminta tekee meidät vihaisiksi, herkiksi, dramaattisiksi ja kolottaviksi, eikä lopulta – jos kohtuullisen luomuna haluaa mennä – ole juuri mitään tehtävissä.
Olen alkanut pohtia, olenko ollut tällainen menkkahirviö aina. Ja tajusin, että kyllä minä olen. En ole vain aikaisemmin osannut liittää tunteitani niin vahvasti hormoneihin kiinni. Nuorempana ehkä ajattelin synkkien hetkien liittyvän vaan omaan melankoliaani. Nyt tajuan, että melankolia – joka tietysti on yksi osa minua – tulee esiin nimenomaa kuukautisten aikaan.
Näin kolmekymppisenä, jolloin olen alkanut kiinnostua yhtä enemmän henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani, olen alkanut nähdä myös PMS-oireet yhä vahvemmin. Vahvempana erona johonkin toiseen. Kontrasti ”oikean” minän ja kuukautisminän välillä kun on niin suuri. Olen alkanut tajuta, että syy joidenkin päivien saamattomuuteeni, negatiiviseen ajattelumalliin, itkuherkkyyteen, huonoon itsetuntoon ja kaikkeen muuhun mahdollisimman epäimartelevaan – joka kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin – liittyykin hormoneihini.
Toisaalta tämän oivalluksen tekeminen on tavallaan aika vapauttavaa. Se, missä ennen olen ajatellut minussa olevan vikaa, olenkin nyt ymmärtänyt, etten voikaan hallita kaikkea. Edes itsessäni! Se on samanaikaisesti pelottavaa ja huojentavaa.
En ole keksinyt itselleni oikeastaan mitään muuta keinoa hallita PMS-synkkyyttä kuin liikunta. Vaikka lenkille lähteminen paskoissa fiiliksissä on toki sata kertaa vaikeampaa kuin normioloissa, sinne pakotettua itsensä aina ymmärtää, kuinka tärkeää ne liikunnassa vapautuneet hyvän olon hormonit – varsinkin tuossa tilassa – ovatkaan. En väitä, että lenkiltä palaisi tuolloinkaan se hymy huulilla hihkuva positiivisuuden perikuva, mutta aina ne synkimmät olot tulee hikoiltua ulos.
Noh! Nyt olisi jonkinlaisen vertaistuen paikka. Miten te hyväksytte itsessänne hormoonimöröt? Tai onko jokin vinkki, jolla syöksylaskuja saisi paremmin loivennettua?
-Karoliina-
Kuva: Johanna Alanko