Ikuisen pitkähiuksisen melkein polkka
No niinhän siinä kävi, että aikaisemmin haaveilevani hiusmuutos sitten lopulta kävi toteen, kun kävin torstaina leikkauttamassa hiuksistani aikamoisen hännän pois. Itse asiassa, jopa niin paljon, että viimeksi näissä mitoissa letti on ollut vuonna 2001. Jo oli aikakin muutoksen!
Olen aina, ihan aina kuvitellut itseni vain ja ainoastaan pitkähiuksiseksi. Sellaiseksi, jolle letin mitta on ollut yhtä vakaa asia kuin itse oma persoona. ”Hei kaikki. Olen Karoliina ja mulla on pitkät hiukset”.
Jotenkin syksyn aikana hiukseni alkoivat kuitenkin tympäistä, ja kun asiasta vinkkasin kaverilleni, ehdotti hän, että leikkaisin lettiäni oikein ronskilla kädellä. Ajatus tuntui freesille. Sellaiselle, jota harva mulle edes olisi uskaltanut ehdottaa, ja jonka toteutumista itsekin taisin epäillä aivan kampaajapenkille istumiseen asti.
Kun luottokampaajani Maria H. Albertinkadun QHairista löi vielä vettä myllyyn, kertoi lyhyen mallin sopivan mulle ja olevan vieläpä tämän syksyn ja talven the mitta, päätin heittää hannailut sikseen. Ja niinpä sinne jäi, QHairin lattialle, liki 30 senttiä elettyä elämää: Raskaushormonien, imetyksen, unettomien öiden, työnalkustressin ja auringonsäteiden kuluttamaa hiusta. Palanen menneisyyttä.
Hiuskasa lattialla näytti aluksi karmaisevalle, mutta vilkaisu peiliin sai hymyn huulille (taisin mä pariin otteeseen kiljuakin innosta). Aivan kuin hiusten myötä koko syksyn uudistunut minä, olisi päässyt valloilleen. Tuntui, että tällä tukalla voi tapahtua vaikka mitä.
Maria leikkasi mun hiuksista lähes kaiken värjätyn osuuden pois, joten jäljelle jäi oikeastaan vain mun oma luomuväri. Ainoastaan hiusten latvoissa ollut vaalea sävy joissain kohdissa hieman vielä pilkistää, ja sen taittamiseksi Maria levitti mun hiuksiin suoraväriä sisältävän hoitoaineen. Samaisen, jota mä tästä edespäin käytän myös itse pesun yhteydessä.
Itse pyysin kerrostettuja hiuksia (kun en termejä tunne), mutta Maria kertoi, ettei se ole oikea ratkaisu mun piikkisuoriin ja liukkaisiin hiuksiin. Eikä kyllä tähän hiusmalliinkaan. Niinpä Maria leikkasi mun hiukset rikkoen. Niin, että hiukset periaatteessa näyttävät tasaisilta, mutta joita on kuitenkin helppo muotoilla ja pöyhiä.
Nyt kun lyhythiuksisena elämää on tullut eleltyä jo monta päivää, ei katumus edelleenkään ole hiipinyt puseroon. Päinvastoin. On mahtavaa, kun hiukset tuntuvat niin terveille. Ja onpa joku sanonut mulle, että näytän tässä tukassa myös pirteämmälle ja nuoremmallekin. Se ei voi olla huono juttu.
Hiusmallin muutos toki toi eteeni sellaisia asioita, joita en osannut odottaa. Ensinnäkin. Ennen piti etsiä aineita takkutukkaan, nyt hiukset tuntuvat jopa liian terveille ja liukkaille. Mikä aine karhentaisi hiuksia sopivasti? Niin ja mikä hoitoaine olisi hyvä luomuhiuksille? Ennen käyttämäni hiusöljy länttäsi koko tukan aivan liruksi.
Onko täällä muita, jotka ovat uskaltaneet luopua pitkästä letistään? Vai onko pätkäisy vasta haaveissasi?
Itse mietin, miten olen vuoden aikana uskaltanut tehdä niin monta radikaali – tai siis ainakin mulle radikaalia – hiusmuutosta (muutokset täällä ja täällä). Osittain ikä ja oman tyylin löytäminen ovat varmasti vaikuttaneet juttuun, mutta kyllä suurimman kunnian voin antaa QHairin Marialle. En ikimaailmassa uskaltaisi tehdä isoja hiusmuutoksia, jos en 100% luottaisi tekijään. On niitä itkuisia kampaajakäyntejä niin monta takana, että nyt on aika vain näille, joiden jälkeen voi hymyssä suin talsia kotiin (vaikka tässä kuvassa oudon myrtsille onnistuinkin näyttämään).
-Karoliina-