Kehtaisiko itseään juhlia?

Tänään vietettiin Hipu-siskoni maisterijuhlia vanhemmillani täällä Keski-Suomessa. Mukana juhlinnassa oli tietysti lähisuku ja muutama ystäväperhe. Ruoka oli ihanaa ja tunnelma hyvä. Nyt on juuri se kemujen jälkeinen ähky. 

Tajusin, että omista valmistujaisistani – joita en muuten halunnut pitää – on jo yhdeksän vuotta. Hain vain paperin yliopistolta ja menimme syömään, that`s it. Äitini yritti kovasti silloinkin järjestää minulle juhlat, mutta sanoin, etten halua. ”Pidetään juhlat sitten, jos kirjoitan joskus kirjan”, sanoin. No arvatenkaan en antanut pitää kemuja kyllä kirjankaan aikaa. Sain kyllä kuulla asiasta. Puolustuksekseni ehdotin, että juhlat voisi pitää vaikka toisen kirjan, väitöskirjan tai jonkin muun oikean suorituksen jälkeen. Ehkä. 

Juhlien keskipisteenä olo ei vaan tunnu kovin luontevalle. En ole koskaan aikuisiällä järjestänyt esimerkiksi itselleni oikeita synttäreitä, en edes tupaantuliaisia varmasti kymmeneen vuoteen. Minusta juhlat ovat kyllä yleisesti ottaen aina ihania, mutta jotenkin se, että juhlat olisivat minulle, tuntuu kummalliselle. 

En usko, että olen ujo. En myöskään usko, etten olisi ollut iloinen vaikkapa tai valmistumisestani. Silti se, että omia saavutuksiaan toisi esille ihan juhlien tasolla, tuntuu vieraalle. Vähintään yhtä vieraalle kuin se, että blogimaailmassa omia saavutuksiaan pitää pelin hengen mukaan toitotella. Pitää kertoa, jos on ehdolla jonkin tittelin saajaksi tai infota, jos blogia voi äänestää vaikka blogikisoissa. Sen asian opetteluun, että bloggaaja on oman työnsä markkinoija, on mennyt aikaa. 

Nyt taidan suunnata alakertaan, jossa on meneillään juhlien rääppiäiset. Ehkä yksi pala juustokakkua vielä mahtuu. Makea kun menee eri mahaan suolaisten kanssa, kuten hyvin tiedätte. 

-Karoliina-