Kemia, sähkö, vetovoima – kestävän parisuhteen aliarvostetuin osanen?
Juttelimme perjantaina pienellä porukalla treffiohjelmista ja siitä, voisiko niiden kautta – ihan aidosti – löytää elämänsä rakkauden. Yksi kaveriporukastamme oli sitä mieltä, että idea oli järjetön ja ehkä jopa vähän nöyryyttäväkin. Hänen mielestään jos flaksi ei ollut käynyt tosielämässä, oli turha olettaa, että se toteutuisi tosi-tv:n kauttakaan.
Minä olin porukassamme varmasti eniten sitä mieltä, että jokin tuollainen ihan hullu tapakin voisi toimia rakkauden etsinnässä. Lähinnä siitä syystä, että ihmiset toistavat joskus tuhoisiakin käyttäytymismalleja vuosi vuoden perään, vaikka tietävät niiden johtavan vaikeuksiin. Tiedän vaikkapa montakin ihmistä, jotka periaatteessa haluavat luotettavan ja kiltin puolison, mutta silti rakastuvat aina kerta toisensa jälkeen vaarallisiin ja jännittäviin renttuihin. Niin ja kummastelevat sitten, kun tulevat petetyiksi ja jätetyiksi.
Tuollaista ”rakastumisen kaavaa” noudattava ovat mielestäni hyvä esimerkki ihmisryhmästä, jolle ulkopuoliset maaret kalliot tai elina tanskaset ovat varmasti tarpeen. Jos he ovat etsineet turvaa epävakaalta maaperältä, eivät he ehkä osaa enää edes etsiä sitä luotettavilta tahoilta. Silloin jokin ihan toisenlainen puoliso – sellainen, jota eivät olisi itse valinneet – voisi olla avain onneen.
Vaikka kuinka olinkin sitä mieltä, että myös vaikkapa Ensitreffit alttarilta -formaatista (josta kirjoitin aikaisemmin jo muuten täällä) voisi löytää itselleen oikean elämänkumppanin, otin puheeksi yhden parisuhteen synnyn ja jatkuvuuden kulmakivistä, kemian. Nimittäin se on minusta osa-alue, josta puhutaan – varsinkin pitkissä, jopa elämänmittaisissa parisuhteissa – aivan liian vähän. Ja jota luultavammin ei voi psykologitesteillä ja muilla ulkoisilla mittareilla arvata tai ennustaa. Ei edes Kari Kanala!
Vaikka olenkin romantikko, olen – varsinkin mitä vanhemmaksi tulen – yhä arkisempi rakkauden suhteen. Olenkin nykyisin sitä mieltä, että hoidetut tiskit, valmis iltapala, nukkumaan laitettu lapsi tai hierotut jalat on juuri sitä parasta, arkista rakkautta, jota voi vaan olla. Ja on muuten myös hienoa, että näistä asioista puhutaan nykyisin paljon. Arkisten tekojen merkitystä korostetaan niin parisuhdeohjelmissa, netissä kuin perhelehtienkin sivuilla. Sanotaan, että on ihan ok, ettei ole kynttiläillallisia, mieletöntä intohimoa tai pakahduttavia rakkaudentunteita. On ihan ok, että olo on ”vain” ok.
Toisaalta: Niin hyvä kuin arkisen arjen ja toisaalta arkisen rakkauden korostaminen onkin, olen sitä mieltä, ettei ihan kaikkia romanttisessa rakkaussuhteessa kuitenkaan voi laskea selätettyjen pyykkivuorien, tasaisesti jaettujen kotitöiden ja samansuuntaisten elämänarvojen laskurilla. Uskon siihen, että juuri se jokin – kemia, vetovoima, sähkö – jota mittareilla ei voi mitata, on se, mikä erottaa ihan hyvät parisuhteet niistä elämän suurista rakkaustarinoista. Enkä nyt tarkoita kemialla (vain) seksiä, vaan ihan kaikkea sitä rakastuneen ja ennen kaikkea rakastavan parin välillä olevaa erityistä tunnetta, joka erottaa romanttisen suhteen vaikkapa ystävyyssuhteesta, jossa niin ikää parhaimmillaan on kunnioitusta, rakkautta tai yhteenkuuluvuutta.
Ehkä minulle onkin tullut median suhteen vähän sellainen arkiähky. On hienoa, että ihmiset vapautetaan täydellisen elokuvarakkauden tavoittelusta, mutta toisaalta täytyykö jotain niin ihmeellistä kuin rakkaus myöskään alentaa. On hienoa puhua arjen hiipimisestä suhteeseen ja rakastumisen muuttumista rakastamiseksi, mutta toisaalta ajattelen, että juuri se romanttisen rakkaussuhteen ihmeellisyys ja ylivertaisuus kohottaa sen sellaiseksi, joka myös tekee elämästä jotain suurempaa.
Minusta tuntuu, että vaikka leffat, sarjat, kirjat ja lehtien tarinat ovatkin täynnä toinen toistaan satumaisempia tarinoita rakkaudesta, tosielämän rakkaudesta haihattelevat halutaan tipauttaa maanpinnalle lapsellisista kuvitelmistaan. Halutaan kertoa, että kyllä se huuma laantuu ja arki astuu kaikkiin suhteisiin. No niin ihan varmasti astuu – onneksi – mutta ei sen tarvitse silti tarkoittaa sitä, että rakkauden ja rakastetun ihmeellisyys katoasi minnekään. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmeellisyyden ja kemian voi nähdä vaikka kaurapuurolautasen, haisevan biojäteastian tai täyteen kenkiä ripotellun eteisen yli.
Ei ole laisinkaan tyhmää, jos odottaa rakkauden olevan mysteeri (jaetusta arjesta ja jaetusta wc:stä huolimatta). Ei ole minusta liikaa odotettu, että kemia, vetovoima ja vain se omalla rakkaalle tarkoitettu katse säilyisi vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin. Jos vaan haluaa nähdä suhteen ja ennen kaikkea toisen ihmisen ihmellisyyden kaikkien muiden maailman ihmisten joukossa.
-Karoliina-
Kuva: Emmi Kronholm