Kiitos raskausuteluista! Osa 1, IBS.

Kirjoitin viime talvena siitä, kuinka elämääni sävytti kuukaudesta toiseen erilaiset vatsavaivat. Kaikki alkoi aivan yllättäen. Flow:n jälkeen aloin kärsiä vatsaturvotuksista, joissa mahani turposi päivästä toiseen isoksi ”raskauspalloksi”. Vatsani näytti samalla, kun olisin ollut 3-4 kuulla raskaana. Silloin mukana ei ollut vielä varsinaisia kipuja, mutta turvotus oli sitä luokkaa, että olo oli jatkuvasti aivan hirvittävän tukala. Koin itseni ällöttäväksi ja kömpelöksi. Vaatteet kiristivät ja istuessa maha pakkaantui ylöspäin aivan kuin olisin ollut raskaana.

Kun jo luulin, että tässä oli tarpeeksi kestettävää, aloin saada yhtäkkisiä vatsakramppeja. Koko vatsani muuttui yhtäkkiä kovaksi pinkeäksi palloksi. Lihakset vetivät kireälle ja olo oli kuin supistuksen aikana. Paitsi että tästä ”supistuksesta” seurasi se, että puolen tunnin päästä alkoi oksentelu ja ripuli. Aina samalla kaavalla. Pahimpina kuukausina 3-4 kertaa viikon sisällä. Eräänkin kerran ryntäsin suoraan oppitunnin jälkeen tekstarilla tilaamaani taksiin ja hoputin kuskia, jotta ehtisin ajoissa kotiin. Toisen kerran jalat lähtivät alta samalla hetkellä, kun sain astuttua kotiovesta sisään. Kolmannella pelkäsin koko lentomatkan, että lähtisi taju.

Krampin saattoi laukaista noin aikoina melkein mikä vain. Väärä ruoka, väärästä kohdasta istuvat vaatteet, liian pitkä ruokaväli, liian lyhyt ruokaväli. Lopulta söin muutaman kuukauden ajan oikeastaan vain kaurapuuroa, banaania, lihaa, Alpro Soya -jogurtia, kananmunia ja appelsiinimehua. Tällaiselle kulinaristille tilanne oli aika karmea myös siksi, että yksi elämäni suurimmista iloista – ruoka – oli viety minulta ikään kuin pois.

Tuo ajanjakso oli ihan kauhean rankka. Samalla, kun ramppasin lääkärissä ja pelkäsin jotain kauheita kuolemansairauksia, yritin pitää F:n ja minun arkea kasassa. Kun palettiin iskettiin vielä kaksi kuukautta kestänyt korvatulehduskierre kolmine antibioottikuureineen, voin sanoa, että olo oli välillä aika voimaton. Kuumeisena ja mahakramppien jälkeisine väsymyksineen kun työssä käynti ja F:n asioiden hoito ei ollut ihan helppoa.

Lukuisten tutkimusten, omaehtoisten kokeilujeni ja ahaa-elämysteni jälkeen vatsani reistailun syyksi todettiin IBS, ärtyvän suolen oireyhtymä. Toiminallinen vatsavaiva, jonka hoitoon ei ole varsinaisesti lääkettä, mutta jonka oireita voi kontrolloida – ainakin hyvien jaksojen aikana – ruokavaliolla.

Minulla vatsa oli mennyt luultavasti korvatulehdusantibioottien vuoksi niin huonoon kuntoon, että mahani reagoi lähes kaikkiin ”sallittuihinkin” ruokiin. Mutta pikkuhiljaa oloni alkoi viime kevään aikana parantua, ja nyt voin suhteellisen hyvin. Viimeksi oksennus-ripulikohtaus iski viikko sitten, mutta se meni muutamassa tunnissa ohi. Kramppeja on tullut viimeisen kuukauden aikana alkusyksyä enemmän, mutta niihin olen onnistunut löytämään aika hyvän katkaisukeinon levon, vahvan närästyslääkkeen ja erään suolta lamauttavan kolmiokipulääkkeen kombosta. Näin ollen kramppi ei ainakaan aivan joka tapauksessa tarkoita enää vessareissuja.

Olen muutenkin oppinut suhtautumaan vatsan sekaisin menoon keveämmin. Ennen – kerran kahteen vuoteen vatsataudissa olleena –yksikin oksennus tuntui maailmanlopulle. Nyt sellaiseen osaa suhtautua vähän eri tavalla. Epänormaalista tilasta on ikään kuin tullut normi, jonka olemassaoloon on vain pakko alkaa tottumaan.

Koska IBS on vielä melko tuntematon sairaus, mutta kuitenkin yllättävän yleinen, päätin, että kerron omista kokemuksistani ja sairauden ilmenemisestä minun arjessani teille nyt ainakin kahden (ehkä kolmenkin) postauksen verran. Juttelin asiasta myös parin tuntemani IBS:läisen kanssa, ja kysyin myös heiltä, mitä asioita sairaudesta pitäisi tuoda julki.

Tämän ensimmäisen postaukseni aloitan aiheesta, joka liittyy teihin lukijoihini. Siihen, miten IBS on näkynyt teidän ja minun välisessä kommunikaatioissa.

Oikeastaan melkein vuoden ajan olen saanut vihjailuja, uteluita ja muutaman suoran onnittelunkin raskauteni johdosta. Tilanteet ovat olleet netin kautta tulleita, mutta myös ihan kasvokkain tapahtuneita. Kerrotaanpa tarinaa pyöristyneestä vatsastani myös ihan netin keskustelupalstoilla. Vatsani näyttää kasvaneen. Eikähän kukaan kihloihinkaan nyt vain rakkauden vuoksi mene. Taustalla täytyy olla vauva.

Vaikka osin nuo utelut ja ”tiedot” ovatkin naurattaneet minua, on osa niistä myös sattunut. Olen ollut aina hoikka. Ja se kohta, mistä kropastani olen ollut erityisen tyytyväinen, on nimenomaa ollut litteä vatsani. Se, jossa vatsalihaspoimutkin näkyivät muutama kuukausi synnytyksenkin jälkeen kuin itsestään. Nyt ruumiini muodot ovat kuitenkin toiset kuin ennen. Ja se, että vatsani pyöristyminen on kiinnittänyt myös ulkopuolisten huomion, on ollut vähän hämmentävääkin. Tilanne kun itsellekin niin uusi. Se vaatii totuttelua.

IBS:n yksi tyypillisimmistä piireistä onkin vatsan koon rajut muutoksen. Ihan jopa yhden viikonkin sisälläkin! Joskus peilistä katsoo edelleenkin se pieni sievä vatsa, mutta jo toisena päivänä vatsa tosiaan muistuttaa raskauskumpua. Tilanne on hirveän turhauttava, koska milloinkaan ei tiedä, mikä saa vatsan reagoimaan turvotuksella. Jos entisessä elämässäni halusi varmistaa vaikkapa juhlapuvun alle litteän vatsan, söin viikon kevyemmin ja join vähän enemmän vettä. Nykyisin ruuan määrällä ja terveellisyyden laadulla ei ole mitään tekemistä vatsan ulkonäön kanssa. Joskus pahinta, mitä vatsaan voi laittaa, on esimerkiksi raikas salaatti.

Toinen asia, johon vatsan turpoilun lisäksi on pitänyt totutella, on aineenvaihduntamuutokset. Voisi nimittäin kuvitella, että jos oksentelee, ripuloi ja karsii ruokavalioitaan, pysyy väkisinkin hoikkana. Kun suolisto on sekaisin, tilanne on kuitenkin täysin päinvastainen! Painan tällä hetkellä 55 kiloa. Vain kaksi kiloa enemmän, kuin silloin, kun astelin synnytyssairaalasta kotiin F:n synnyttyä. Vaikka olenkin kertonut aikaisemmin, että olen ollut iloinen pienestä painonnoususta, on se silti kova isku, että en enää mahdu yksiinkään vanhoihin housuihini. Ja että jokaisiin pöksyihin on ostettava turvotusvara, joka ei todellakaan ole mikään yksi tuumakoko.

55 kiloa ei ole paljon, mutta kun painanut viimeiset 15 vuotta maksimissaan 51-52 kiloa, tuntuu se olossa ja näkyy vaatteissani. Ulkoinen identiteetti kun on usein kiinni aika pienistä asioista. Näemmä.

Vaatteet ja pukeutumismuutokset, joita IBS väkisinkin aiheuttaa, saavat jäädä laajemmin ensi postauksen aiheeksi. Samoin se, miltä tuntuu olla se ravintolaporukan ”ronkeli”, kuinka tilannettaan on joskus vaikea selittää ulkopuolisille ja mistä saa parhaimman vertaistuen, kun elämä ja vatsa heittelevät!

Kysymyksiä aiheesta saa myös esittää! Ja hei: Sovitaanko niin, että raskaudesta onnistellaan vasta sitten, kun asiasta voi olla aivan varma? Naisten vatsoissa kun on endometrioosista johtuvia turvotuksia, kystia, pahoja kasvaimia ja vaikka mitä, jotka näyttävät ulospäin raskausvatsalle. Näissä asioissa hienotunteisuus on valttia!

-Karoliina-