Kirjoitin tänään salaisuuden. Uskallatko tehdä saman?

Kirjoitin viime keväänä siitä, kuinka kirjoittaminen on minun tapani elää. Se, joka auttaa minua ajattelemaan. Löytämään tunteeni, ilmaisemaan niitä.

Tuo postaus – tai sanotaanko juuri sen kirjoittaminen – antoi minulle taas monta oivallusta, jota en ollut ennen tuota hetkeä tajunnut. Ymmärsin, että samalla kun kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni, rakentaa se myös minua. Kirjoittaminen toimii siis väylänä omaan itseeni, mutta myös antaa palasia siihen, millaiseksi minä kasvan.

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja mikä onkaan sen parempi tapa kuin juhlistaa päivää lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla. Koska ilman ajatusta ei olisi tekstiä. Mutta harva ajatus jäisi toisaalta ilmaisematta, jos ei olisi tekstiä, jolla sitä tehdä.

Sain kaksi viikkoa sitten postia Salmen Ronjalta, joka oli tehnyt Mikko Toiviaisen kanssa teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Avasin kirjan (F:n koristreeneissä) ja meinasin purskahtaa itkuun heti esipuheen aikana. Jotenkin hassun sentimentaalinen reaktio, mutta sieltä se tunnepuuska vaan ryöppysi. Kirja sai minut pitkästä aikaa tuntemaan sen, että joku muukin ymmärsi, mitä kirjoittaminen parhaimmillaan voi merkitä. Miltä tuntuu, kun kirjoittaminen on ikään kuin positiivissävytteinen pakko. Ei vain työ tai toiminta. Se on meille joillekin tapa olla ja nähdä maailma.

Olen joskus saanut kuulla, että mietin liikaa. Että elämä olisi paljon helpompaa, jos keskittyisin vain toimimaan, enkä analysoisi niin paljon ympärilläni olevia asioita. Mennyttä, nykyistä tai tulevaa.

Tiedän itsekin, että rakennan itselleni hirveän usein ansoja ajattelemalla asiat yli. Pohtimalla asioita, joiden kanssa olisi helpompi elää, jos ei miettisi niitä liikaa. Vetämällä johtopäätöksiä asioista, jotka voisi vain sivuuttaa.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti hirveän iloinen, että teen niin. En uskoisi, että elämäni olisi tällainen tai minä ihmisenä minunlaiseni, jos en ajattelisi sanoja ja lauseita (ja niiden kautta tunteita ja tapahtumia). En olisi se, joka tiukan paikan tulleen kirjoittaa rakkailleen ennemmin sähköpostin tai viestin, kun puhuu asiansa. En se, joka tekee tekstiä työkseen. En se, joka aloittaa päivän kirjoittamalla ja silti jo iltapäivällä odottaa seuraavaa päivää, jolloin voi tehdä samoin.

Aleksis Kivi on tietysti tärkeä hahmo kotimaisen kirjallisuuden synnyssä. Silti toivoisin, että ennemmin kuin muistelemme tänään vanhoja, olisi mahtavaa, jos keskityttäisiin tähän hetkeen. Siihen, mitä tekstit, lukeminen ja kirjoittaminen voi antaa tässä ihan arkisessa arjessa. Ihan tavallisille ihmisille. 

Tässä pieni treeni iltaan. Tein tätä aina välillä oppilaideni kanssa.

  1. Ota paperi.
  2. Kirjoita siihen jokin asia, jota et ole koskaan kertonut kenellekään. Salaisuus, hyvä tai huono. Mielen päällä oleva.
  3. Lue teksti itsellesi.
  4. Älä näytä sitä kenellekään. Revi paperi. 

Miksi näin? Koska jokaisen ei tarvitse olla kirjailija, bloggaaja, toimittaja. Jokaisen ei tarvitse julkaista tekstejä, eikä jokainen teksti ole myöskään julkaistavaksi.

Silti kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ja sen voima on ihan ihmeellinen! Aina kaikille elämän asioille - salaisuuksille tai tunteille - ei voi mitään. Mutta se, että ne voi jollain tavalla kertoa "ääneen", edes kirjoittaa paperille ja myöntää itselleen, auttaa jo ihan kauheasti. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan. 

Menin iltapäivällä keittiöön. Otin post it -lapun ja kirjoitin siihen asian - itse asiassa kolme - jota en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Helpotti kummasti. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Kommentit

Ajatusleikki

Tässä(kin) olen niin samaa sarjaa sun kanssa. Olen myös miettinyt, että se palo kirjoittamiseen tulee juuri siitä loputtomasta ajatustulvasta. Ei tällaista määrää jaksa yksi pää kantaa, pakko se on laittaa paperille. Ja se kanava voisi toki olla joku muukin kuin kirjoittaminen, mutta kuitenkin.

Onhan sitä kaikenlaista taideterapiaakin. Kun mieli sairastuu, päässä tapahtuu monenlaista. Kanava sille voi auttaa eheytymisessä.

Ja kirppis jäi väliin :/ olisin kyllä tullut höpöttelemään :)

Montakohan kertaa minäkin olen kuullut tuon "mietit liikaa"-jutun mm. mieheltäni. Nykyään hän aina iltaisin sanoo "nyt et mieti mitään, hyvää yötä". <3

Kirjoittaminen on minulle aina ollut elinehto, tapa ilmaista itseäni, tapa purkaa tunteita, tapa irrottautua muusta maailmasta. Olin pari vuotta sitten kirjoituskurssilla, jossa luettiin aina kerran viikossa oma teksti ääneen - hurjan vaikeaa ja itku tuli monesti! Kirjoittamalla oli purkanut niitä syvimpiä tuntoja. Koulussa parasta olivat äidinkielentunnit ja kirjoittaminen, istuin omassa maailmassani ja raapustin. <3 Ymmärrän tämän tarpeen.

P.S. Kiitos blogikirppisseurasta, olet kyllä ihanan iloinen ja jotenkin raikas tyyppi, voiko tuollaista sanaa käyttää? Tuli ekana mieleen! <3

Katja
http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/

Kommentoi