Koirakuume! Kissaihmisellä!

Mä en ole koskaan ollut mikään erityinen eläinihminen. Johtunee varmaan siitä, että mä olin lapsena todella allerginen tyyliin kaikille elukoille, että osa "mä en tykkää eläimistä, ne haisee -ajattelusta" johtuu siitä, että en koskaan edes lapsena voinut unelmoida omasta eläimestä. 

Kun mä sitten muutin pois kotoa, mun vanhemmat otti kissoja. Monta kipaletta. Ja yllätäen lapsuudenkodissa vieraillessa kissat alkoivatkin vaikuaa huipputyypeille (siitäkin huolimatta, että silmiä vähän edelleen kirveli).

Aloin siis ajatella, että olen kissaihminen. 

Mutta sitten tapasin Tahvon. Maailman ihanimman koirulin. Enkä valehtele nyt yhtään tässä kohdassa maailman ihanin

Ja niinpä mulle tulikin yllätten koirakuume. Ja kaikki se on Tahvon syytä ansioita. Ehkä olinkin koiraihminen. (Tai ainakin tahvoihminen). 

Eikä mun koirakuumetta vähennä yhtään se, että F rakastamalla rakastaa kaikkia eläimiä. Hellii niitä ja lepertelee. Ja toivoo vuodesta toiseen kaikissa joululahja- ja synttärilistoissaan omaa eläintä. Hän myös laskee mummon ja papan Kunkku-kissan  (Gunnar Teppana) omaksi perheenjäsenekseen, jonka kieltä kuulemma ymmärtää. Jopa ruokkii aamuisin mummolan katit, vaikka häntä vähän oksettaakin kissanruuan haju. 

Mutta sitten tulin järkiini. Eihän sitä kerrostaloon voi. Ja on niin paljon vaivaa. Ja ne karvaa. Ja pissaa pienenä lattioille. Syö kengät. Rajoittaa kotoapoisoloaikoja ja ja ja .... Vai mitä jos sittenkin?

-Karoliina-

Kommentit

Meillä on reilu puolivuotias labbis, maailman ihanin koira myös :) Ensimmäinen oma koira, jonka hankinnasta olin vähän epävarma, koska olen myös kissaihminen.. Mutta, tämä rotu on niin kiva! Oppi sisäsiistiksi 3 kk iässä, joten se ’ei mattoja’ - vaihe oli tosi lyhyt. Ei ole tuhonnut mitään (paitsi omat lelunsa ), eikä karvaakaan lähde juurikaan (poislukien pentukarvan vaihto). Lämmin suositus koiralle ja etenkin just tälle rodulle!

Meillä vajaa kaksi vuotias labbis. Ei voi parempaa rotua toivoa. Asutaan kerrostalossa. Todellakin karvaa, jotkut sanoo että kahdesti vuodessa, puoli vuotta kerrallaan. Mutta ei meillä ainakaan kun kahdesti vuodessa kunnolla.

Ei syöny kenkiä, vaan seiniä ja pari kaukosäädintä ja lussutti kaikki vaatteet rikki mitä unohti esille. Mutta tuhoaminen loppui onneksi vuoden iässä. Mutta voin kertoa että koiran jälkeen materia ei ole enää tuntunut niin tärkeältä parin ensimmäisen shokin jälkeen. Rikkinäisen kaukosäätimen nähdessä säikähtää vaan että ei kai se syönyt pattereita.

Oppi sisäsiistiksi puoli vuotiaana. En tiedä onko vaivaa, mutta vaikeimman kautta saa jotkut asiat tehdä kun miettii asiat koiran kannalta. Ja huolta saa välillä kantaa kun ei aina ymmärrä mikä toista vaivaa. Joskus tietysti tulee hetkiä kun ei jaksaisi lähteä ulos, mutta koskaan ei ole harmittanut ulkoilun jälkeen.

Muistan kun kaikki sanoi koiraa hankkiessa että ei kannata ja lateli vaan huonoja puolia. Kyllä koira on ollut parhain päätös koskaan. Se onni on suurempi kun miinuspuolet. Eikä kukaan ole yhtä onnellinen jokakerta nähdessään sinut, olit poissa sitten työpäivän tai roskien viennin ajan.

Oi, koira on parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua! Labbis rotuna on ihana ja kamala; ihana koska on niin lempeä ja iloinen ja ahne (helppo kouluttaa), kamala koska karvaa on kaikkialla, energiaa kuin muutamassakin pienessä kylässä ja varsinkin nuorena useilla tarve tuhota, mikä joskus selittyy liian vähäisellä liikunnalla ja aktivoinnilla, mutta aina ei sekään auta. Labbis on työkoira, joten jos sen ottaa, kannattaa antaa sille paljon aivotyötä vaativaa hommaa, käytetäänhän sitä paljon opaskoirana ja huumekoiranakin. Toisaalta se pahin sähellysaika on muutamassa vuodessa ohi, että kun sen jaksaa huumorilla ja johdonmukaisella koulutuksella vetää läpi, on todennäköisesti vielä toistakymmentä hyvää, helppoa ja ikimuistoista vuotta yhdessä :)

Niin iso koira (labbis) on, että lasten ulkoilutettavaksi siitä ei kuitenkaan ole, eli kannattaa tätä asiaa miettiä, jos on tarkoitus, että koko perhe osallistuu koiran ulkoilutuksiin. Tietysti pienenkin koiran kanssa voi sattua kaikenlaista, joten oma suositukseni on, että aikuinen on aina mukana, vaikka lapsi taluttaisikin, koska voihan vaikka joku ulkopuolinen koira käydä päälle tai muuta, jolloin aikuisen apua tarvitaan. Mutta onhan koira ihana ystävä lapselle, auttaa esim. yksin ollessa kotona tuoden turvaa ja seuraa, lapsi voi koiraa hoitamalla opetella kantamaan vastuuta ja ulkoilusta tulee luonnollinen (ja pakollinen) osa perheen päivittäistä elämää. Kukaan ei ole niin pyyteetön ja uskollinen rakkaudessaan, kuin koira, ja kaiken sen vaivan ja rahan, jonka siihen joutuu laittamaan, se maksaa suurella sydämellään moninkertaisesti takaisin. Paljon se sitoo, mutta paljon antaakin <3

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.