Kun sain ystävän ihan vahingossa!

Kun mä muutin Tampereelle, kävin aikamoista kamppailua itseni kanssa sosiaalisista suhteista. Toisaalta oli ihana tutustua A:n kavereihin ja heidän puolisoihinsa, mutta kaipasin hirveästi myös ihan ikiomaa jengiäni. Mietin, että jos olisin tässä kaupungissa kiinni vain A:n kautta, en saisi koskaan rakennettua tänne omaa elämääni. Sitä, jossa olisin jotain muutakin kuin toisen ihmisen jatke.

Toisaalta taistelin vähän sosiaalisia tilanteita vastaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen oli välillä raskasta. Varsinkin, kun oletettiin, että muistaisin muutaman viikon jälkeen satojen ihmisten nimet, naamat ja tarinat. Siksi minusta tuli aluksi jopa vähän vastahakoinenkin tutustumishommissa. Ennen kuin löytyi tasapaino ja kaupungista tuli koti.

Mutta. Niinpä siinä vain kävi, että vaikka alku oli kipuilua, löytyi se munkin paikka tästä kaupungista. Ja myös se mun ystäväpiiri. Yksi henkilö, josta on Tampere-aikani keskellä tullut ihan vahingossa yksi mun parhaista ystävistäni, on Noora. Curious-Noora, kuten mun muutama kaveri kutsuu Nooraa insta-nimen ja tämän blogin perusteella. Niin siis se sama Noora, jolla on Curiouser&Curiouser -blogi ja jonka nimen voi nähdä vaikka jos minkälaisissa paikoissa valokuvien alla. Sama nainen, joka kuvaa kaikki meidän kuvat. Monet mun blogikuvista, meidän häät, siskon häät ja paljon niistä asiakkaista, joille teen töitä.

Ja töistähän se meidän ystävyyskin alkoi. Kun muutin Tampereelle, päätin, että nyt olisi se hetki, jolloin hommaisin itselleni kuvaajan. Olin aina haaveillut kunnollisista asukuvista, mutta minulla ei ollut Helsingissä ollessani ollut aikaa sellaisiin. Opetyöt jätettyäni päätin kuitenkin, että nyt alkaisin panostaa blogiin myös tällä tavalla.

En edes muista, mistä Nooran nimi pälkähti mieleeni, koska emme varsinaisesti tunteneet toisiamme. En ole itse asiassa varma, olimmeko koskaan edes nähneet toisiamme livenä, vaikka olimmekin bloganneet aikanaan yhtä aikaa Bellblogeissa. Joka tapauksessa. Tsekkailin Nooran kuvia, näin niiden olevan kauniita ja tajusin, että Noora asuu myös Tampereella. Niinpä taisin ehdottaa, että olisiko nainen kiinnostunut ottamaan minusta muutaman asukuvan. Ja olihan se. Nyt meillä on takana asukuvia ja höpötyskertoja varmaan jo miltei sata. Vai enemmänkin? Joka tapauksessa niin paljon, että Nooran kuvista on tullut tärkeä osa mun blogia. Mutta ennen kaikkea meidän näkemisistä tärkeä osa mun elämää, tamperelaisuutta ja elämää.

Mä en edes oikein tiedä, mistä kaikki ystävyysmielessä oikein alkoi, mutta niinpä siinä vaan kävi, että yhtäkkiä tuo nainen tiesi minusta ihan kauheasti asioita, joita en monillekaan ole kertonut. Kuvauksien pakollinen osuus alkoi olla juuri ne kuvat, koska niitä ottaessa piti olla hetki hiljaa. Asiaa kun olisi ollut puolin ja toisin niin paljon. Nooralla on itse asiassa kasoittain sellaisia ah-niin-imartelia kuvia minusta tallessa, jossa suu on apposenauki kaikesta siitä höpinästä, jota kesken kuvausten käyn.

Nooran ja minun ystävyys on myös asia, josta A tykkää aukoa päätä. Ai miksikö? No ihan vaan siksi, että kun olimme ensimmäisen kerran Nooran kanssa tavanneet ja mainailin samoihin aikoihin A:lle, ettei minulla ole täällä omia kavereita, A ehdotti ratkaisua ongelmaani. Hän kysyi, mitä jos näkisin Nooraa joskus myös vapaa-ajalla, koska ”sähän tykkäsit siitä”. Tuhahdin oikein pilkallisesti, että ”me ollaan kuule ihan vaan työkavereita”, eikä ystäviä noin vaan voi hankkia. Mutta sitten ystävyys tapahtui ikään kuin vahingossa. Näkemiskertojen ja kuvien lomassa. Ja voin sanoa, että tämä kortti vedetään edelleen kotonamme esille aina sopivan paikan tullen, kun A haluaa näpäyttää ennakkoluuloistani. Jep, jep. Olin totaalisen väärässä!

Noorassa (ja pakko myöntää, myös Nooran Matissa) parasta on se, että voi olla ihan oma itsensä. Puhua, mitä huvittaa ja olla rehellinen, koska nuo ihmiset jos ketkä, ovat luotettavia ja rehellisiä myös takaisin. Tuon kaksikon kanssa on aika kivaa ja mikä parasta, Nooran ja minun ystävyydestä on syntynyt myös meidän perheiden ystävyys. F rakastaa Nooraa ja Mattia yli kaiken ja hän oli heillä esimerkiksi yökylässä Hipu-siskoni häiden jälkeisen yön. Miehet taas puolestaan saavat toisistaan mitä parhainta ”bloggarin mies -tukea”. He voivat yhdessä vähän vinoilla vaikka siitä, saako ruokaa jo syödä, vai pitääkö se kuvata ensin. Itse asiassa ihan ensimmäisen kerran elämässäni minä olen tuonut parisuhteeseen ystäväpariskunnan, joka on tuotu myös laajemmaltikin koko meidän perheen elämään. Tsekkasin juuri facebookin ja huomasin, että siskoni oli kutsunut Nooran ja Matin omiin Halloween-kemuihinsa, joihin hänellä on ollut tapana kutsua vain se kaikista läheisin ydinjengi. Tuntuu aika kivalle!

Jos palataan vielä hetkeksi alkuun. Niihin töihin, joiden kautta me Nooran kanssa alun perin edes tutustuttiin. En tiedä uskotteko, mutta kuvaukset ovat sellainen juttu, joka ei varmasti ole ulkopuolisen silmin mitään kaunista kuultavaa. Noora käskyttää tiukoin ottein ja minä jupisen takaisin. Välillä revetään nauruun, kun tajutaan itsekin, kuinka hölmöille kuulostetaan. Joskus koko kuvaussessio kuulostaakin ulkopuolisen silmin varmasti sille, että molemmat meistä on pakotettu hommaan. Mutta kaikki se ihan rakkaudella. Tiiminä kun tässä ollaan!

-Karoliina-

Kuva: Matti 

 

 

Kommentoi