#kutsumua, opettajanäkökulma ja väärinkäytöksiä

Suomen lukiolaisten liiton aloittama kiusaamisenvastainen #kutsumua-kampanja ei ole varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ihan huikeaa, kuinka porukka muusikoista kansanedustajiin, teineistä heidän vanhempiinsa, on uskaltautunut mukaan.

Mä en ole paljon työstäni yläkoulun lehtorina avautunut, mutta jotenkin aina tämmöisiä kiusaamiskeskusteluja seuratessa oma arki ja omaan arkeen vahvasti liittyvä opetustyö tulevat mieleeni.

Moni on kampanjanaikaisissa kiusaamiskeskusteluissa kertonut siitä, kuinka opettaja on ollut apuna kiusaamisen lopettamisessa. Toisaalta olen lukenut myös satoja ja kymmeniä kertomuksia siitä, kuinka opettajat eivät ole tehneet asialle mitään. Tai ainakin niin kiusattu on asian kokenut.

Jotenkin näiden tarinoiden edessä olo on joskus voimaton. Koska hei: Itse ainakin koen tärkeimmäksi asiaksi opettajan työssä juuri kasvatuksen, toisten ihmisten kunnioittamisen opettamisen ja ihmisyysasiat. Vasta sen jälkeen voidaan opetella modukset ja uutistekstin rakenne. Jos jää aikaa. Yleensä jää, mutta joskus koko tunti saattaa mennä kiusaamisasian selvittelyyn. Ja niin se pitääkin olla. Ihmisyys edellä.

Se, miksi joku ei ole saanut apua kiusaamiseen koulusta, on tietysti meidän maikkojen jokapäiväisen pohdinnan kohta. Mistä saada resurssit? Kenen asia menee koulun hektisyydessä toisen edelle? Kuinka puutun oikein? Miten voin varmistaa, että kaikki on nyt hyvin kommentin takana ei silti tapahdu kiusaamista?

Voin siis vakuuttaa, että itse ainakin tunnen kymmeniä ja taas kymmeniä nykyisiä ja entisiä kollegoitani – opettajia, avustajia ja rehtoreita  – jotka ihan joka päivä tekevät töitä oppilaidensa hyvinvoinnin eteen. Niinkin paljon, että valitettavasti meidän alalla burnoutit ja oman terveytensä uhraaminen oppilaiden hyvinvoinnin eteen ei ole tavatonta. Me yritetään! Tämä ei ole selittelyä tai mitenkään vähennä kiusaamiskauheuksia, mutta yksi näkökulma tähän asiaan tämä kuitenkin on. Haluan vain kertoa, että kyllä mekin teemme työtä tämän kaiken kitkemiseksi. Ihan vilpittömästi ja tosissamme.

Minusta on mahtavaa, että Suomen viisaat, energiset ja humaanit lukiolaiset ovat pistäneet alulle näin mahtavan kampanjan. Jos tämä, jokaisesta some-kanavasta ja mediasta ulos tunkeva aihe ei nyt nouse  esille, on jo kumma. Hienoa te ja urhea Juho Räty! Ansaitsette tästä vähintään kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Se, mikä kaiken tämän hyvän ja upean keskellä on pistänyt silmään, on se, että olen huomannut myös #kutsumua-kampanjan kurjan lieveilmiön. Voisiko sanoa, jopa väärinkäyttöä? Niin itse olen nimittäin asian ainakin muutamassa yhteydessä tulkinnut.

Vaikka koko kampanjan tarkoitus oli herätellä ihmiset näkemään, mitä kiusattuna (tai kiusaajana) oleminen on, en usko, että projektin alkuunsaattajat halusivat, että kukaan alkaa tällä keinolla kostamaan. Olen nimittäin useankin eri some-kanavan ja nettisivun välityksellä saanut lukea myös sellaisia kiusaamiskertomuksia, jossa itse kiusaamistilanne jätetään sivualalle, ja tekstin pääfokus keskittyy toisen tahon haukkumiseen. Jos toiselle ei anneta puolustautumismahdollisuutta, jos toinen ihminen leimataan ja niitataan julkisesti, eikö entinen kiusattu ole astunut samaan julmuuden kehään kuin kiusaaja aikanaan?

Ymmärrän tietysti, että omaa persoonaa loukanneet asiat, jopa vuosia kestäneet piinat eivät tee kenestäkään viilipyttyä. Ei tarvitsekaan! Kiusaamisen kohteena oleminen on tuska, jota moni kantaa koko elämänsä mukanaan. Katkeroituneella äänellä kirjoitetut tekstit, joiden pääajatus ei enää keskity tämän kampanjan ja hyvän mielen edistämiseen, vaan ennemmin toisen osapuolen lyttäämiseen, eivät vain mielestäni ole tämän jutun juoni. Niin asioilla on aina kaksi puolta. Senkin haluan sanoa, vaikken ikinä yhtään kiusaamiskokemusta vähättelisikään.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että välillä kummastuttaa, miten kiusaamisen ja kaiken muunkin törppöilyn tuomitsevat aikuiset ihmiset, lastensa kasvattajat, unohtavat, että myös netissä trollaaminen, kiroilu ja ihmisten lyttääminen ovat tämän päivän kiusaamista. Silloinkin, kun se tapahtuu anonyymisti. Kiusaamistahan se silti on! Ja hyvinkin suosittua muun muassa parilla mammapalstalla. Aika noloa, eikö totta?

Toivonkin teille nyt ihania aikoja. Sellaisia, missä aikuiset muistaisivat olla aikuisia. Koska faktahan on, että meiltähän ne minit oppivat – kiusaamisenkin

-Karoliina-