Lapsivapaina päivinä olen tosi kiva…ja pikkumainen!

 

Minä olen vahvasti sitä mieltä, että minun kohdallani äitiys on tehnyt pääasiassa hyvää. Sen lisäksi, että minusta on (lähes aina) ihana olla äiti, äitinä on ollut mahdollisuus oppia paljon sellaisia taitoja ja toisaalta itsestäni sellaisia yksityiskohtia, jotka entisessä elämää eivät ole näytelleet niin suurta roolia. Sanottakoon näin, että luonteen on ollut pakko jalostua vaatimusten edessä.

Olen pistänyt kuitenkin myös merkille, että niinä hetkinä, kun olen aktiivisesti äidin roolissa (eli olen F:n kanssa), kykyni olla muuten mukava ihminen, heikkenee. Että vaikka hermoja, kuuntelukykyä ja ymmärrystä löytyy kyllä useimmiten tyttärelle, taitoni olla sosiaalisesti taitava tai huomioiva muille ihmisille, vähenee. Huomaan, että jos tytär on ympärillä, saatan keskeyttää puolison tai kaverin jutun törkeästi antaakseni vaikka ohjeita lapselle. Tai hapuilen katseellani lasta, vaikka tiedän, että on hirvittävän epäkohteliasta, ettei katso puhujakaveria silmiin. Ja hei: Tyttäreni ei ole enää vauva eikä taapero, eikä näin ollen tarvitse reagointia enää samalla sekunnilla!

Samoin kun lapsi on saatu illalla unille, monesti vasta niissä hetkissä tajuan, olenko todellisuudessa itse millä tuulella tai kuinka väsynyt olen. Lapsen kanssa tilanteissa tsemppaa ja kun tyttären nukahdettua ei tarvitse enää pinnistellä tai kuten haastavina päivänä –venyttää pinnaa – puskee yleensä se todellinen oma tunne vasta päälle. Jos olo on äitiroolin takana ollut kireä tai väsynyt, purkautuu kaikki lapsen mentyä unille. Silloin ei ole enää energiaa neuvotella tai olla joustava. Voisi kai sanoa, että oma kapasiteetti on siihen mennessä jo käytetty. 

Uskon, että ilman uusperhe-elämäntilannetta en olisi edes huomannut eroa siinä, millaiseksi oman oloni ja kykyni olla läsnä koen riippuen siitä, missä lapsi kulloinkin on. Mutta tässä elämäntilanteessa luonnostaan vuorottelevat lapsiajat ja lapsivapaat päivät ovat näyttäneet, että ilman lasta olen paljon rennompi, mukavampi, kuuntelevampi ja ennen kaikkea enemmän läsnä oleva muille ihmisille. Silloin olen, ainakin omasta mielestäni, aika kiva puoliso ja myös ystävä, joka muistaa vastata puheluihin ja viesteihin. Silloin voi illalla käydä montakin monen tunnin keskustelua, tehdä kompomissejä ja keskittää huomionsa sinne, minne keskellä perhe-elämää ei jaksa. 

Toisaalta on niissä lapsivapaissa päivissä oma ansansakin. Kun päivät eivät silloin pyöri käytännön ja jonkun tärkeämmän henkilön kuin oman itsensä ympärillä, olen huomannut, että joskus minusta tulee lapsivapaina päivinä ihan outo. Saatan alkaa kelailla jotain todella epäolennaisia juttuja, jumittua johonkin yksityiskohtaan tai tehdä ongelman asiasta, jota en tyttären ollessa kotona edes huomaisi. Silloin onkin yhtäkkiä aikaa ajatella ja aikaa antaa mielen tehdä koukkujaan.

Vaikka kaikki viime aikoina lukemani elämäntapaoppaat ja vähänkin psykologiaan viittaavat kirjat ovatkin kertoneet, ettei ihminen ole koskaan valmis ja tämä on usein myös mysteeri itselleen, on kyllä ollut aika avartavaa huomata, että oman mielenkin kiemurat yllättävät aina välillä. Jos meillä ei olisi tätä nykyistä elämäntilannetta, en varmasti olisi havainnut itsestäni näitäkään puolia. En olisi tiennyt, että läsnäolokyvyssäni olisi niin suuri ero verrattuna siihen, olenko tyttäreni kanssa vai ei. Ja toisaalta: Ne pienet – jopa pilkkumaisuuteen menevät asiat – jotka luulin jättäneeni jo kauan aikaa sitten taakseni, puskevatkin esille vielä tänäkin päivänä, kun niille vain antaa tilaa. Siis silloin, kun yhtäkkiä saankin keskittyä totuttua enemmän omaan napaani. 

Minua aina mietityttää ne ihmiset, jotka kertovat, ettei lapsi ole muuttanut heitä yhtään. Vaikka vanhempikin voi tietysti olla todella monella tavalla, vähän vierasta ajatusta siitä, että mikään ei muuttuisi perheen myötä. Koska jos totta puhutaan, minä koen, että olisin monella tasolla ihan erilainen ihminen, jos en olisi äiti. Minun kohdallani äitiys on siis tehnyt hyvää sillä tavoin, että luonteeni kulmien on ollut pakko hioutua. Okei, saatan olla vähän useammin poissaoleva ja en jaksa enää keskustella niin tiiviisti aikusläheisteni kanssa iltaisin, mutta muuten asiat ovat asettuneet kohdallani enemmän oikeisiin mittasuhteisiinsa. Kun tytär on kotona, en mieti puolta päivää sitä, menisikö tässä nyt salille, missä järjestyksessä pesisin pyykit tai kehittelisikö jostain kärpäsenkokoisesta asiasta väittelyä puolison kanssa. Siihen kun ei lapsen ollessa kotona olisi aikaa: Äitinä, perhe-elämän pyörityksessä asiat pitää tehdä loppuunasti, eikä turhalle märehdinnälle ole tilaa. Silloin energia suunnataan siihen, mikä on tärkeintä, tarkoituksenmukaisinta ja järkevintä.

Nyt sunnuntaina on takana kaksi vuorokautta ihanaa lapsivapaata pitkine yöunineen, lenkkeineen, aikuistreffeineen, viinilasillisineen ja teatteri-iltoineen. Se teki hyvää, taas hetkeksi, mutta parasta oli, kun sai hakea tyttären kotiin. Tuli tunne, että nyt palaset on taas oikeissa kolosissaan. Mittasuhteet kohdillaan. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, Uhana Desing (kotimainen tekstiili) // korvikset, Uhana Design (kotimainen koru)