Lasten harrastaminen on vinoutunutta. Ja syy on aikuisissa.
Minä olin lapsi, joka rakasti harrastaa ja touhuta. Oikein jälkikäteen säälittää omat vanhempani, joiden olen tajunnut olleen koko siskojeni ja itseni lapsuusiän pääasiallisesti vain arki-iltojen autonkuljettajia. Maalla välimatkat harrastuksiin olivat nimittäin niin pitkiä, ettei niihin voinut yksin ennen mopoikää kulkea. Eikä julkisesta liikenteestä ollut tietoakaan.
Harrastin ennen teini-ikääni ainakin yleisurheilua, tanssia, muskaria, pianoa, kuviskoulua, 4H-kerhoa ja judoa. Käytännössä siis melkein kaikkea, mitä meidän kylällä ylipäätään pystyi harrastamaan. Oma harrastamiseni oli kuitenkin aina sellaista touhuilua ilman sen suurempia tavoitteita. Arki-iltojen ilo ja tapa nähdä kavereita.
En siis ole koskaan ollut harrastusvastainen. Päinvastoin. Mutta F:n kasvaessa olen ymmärtänyt, että nykymaailmassa ihan vain sellainen kevyt harrastaminen ja ilosta kepeästi tekeminen eivät ole enää muotia. Edes lasten maailmassa. Monessakaan perheessä.
Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen ollut sitä mieltä aina, ettei alle eskari-ikäinen – varsinkaan päivähoitolainen – tarvitse arki-iltoihinsa erityistä harrastusta. Uskon siihen, että ne virikkeet, sosiaaliset ympyrät ja puuhat, joita päivähoito tarjoaa, riittävät varsin hyvin pienen lapsen elämän virikkeiksi. Vapaalle leikille, kotipuuhastelulle ja ihan vaan olemiselle täytyy jäädä myös aikaa.
Mutta nyt olemme uuden haasteen edessä. F on jo koulussa, ja periaatteessa olen sitä mieltä, että toki jotkin arki-iltojen virikkeet tekevät F:lle varmasti hyvää. Pieni sosiaalinen painekin: Kaikkihan nyt jotain harrastavat!
F on jo valmiiksi iltapäiväkerhossa, jonka sisään on integroitu kaiken perustoiminnan lisäksi erillinen liikuntaosio. Valitsimme tämän iltapäiväkerhon siksi, että hän saa purkaa energiaansa koulun jälkeen hikoiluun. Mutta myös siksi, että kaksi kärpästä tulisi yhdellä iskulla – iltapäiväkerho ja harrastaminen samassa paketissa. Silloin meiltä vapautuisi arki-iltoina muuhun touhuun aikaan, kun osa harrastamisesta olisi hoidettu jo ikään kuin koulun kupeessa.
Pohdin kauan, voisiko F aloittaa iltapäiväkerhoharrastuksen lisäksi jonkin toisen liikuntaharrastuksen, ja tulimme siihen tulokseen, että maksimissaan yksi puuha voisi sopia viikkopalettiimme. Niinpä F harrastaa toista liikuntalajia vielä 1-2 kertaa viikossa. Se, mikä tässä harrastuksessa oli aivan huippua, oli se, että treenit ovat aina vapaaehtoisia. Niitä tarjotaan kahdesti viikossa, mutta perhe saa itse päättää, jaksaako lapsi harrastaa yksi vai kaksi kertaa viikossa. Rakastan tämmöistä lapsilähtöistä mentaliteettia!
Se, mistä olen huolissani, on harrastusten muuttuminen yhä nuorempien lasten kohdalla työksi. Toki ymmärrän kaikki ne ihanat ja tärkeät asiat, joita monikin harrastus opettaa, mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että liiassa harrastamisessa on myös sudenkuoppansa. Ne, jotka tätä harrastamista tukevassa yhteiskunnassa ja lapsiperheiden keskuudessa alkavat hämärtyä.
Ensinnäkin. Minusta kenenkään alle 15-vuotiaan ei pitäisi treenata enempää kuin pari päivää viikossa. Oli kyseessä sitten urheilu, musiikki tai mikä tahansa muu. Vapaalle touhulle, leikkipuistossa rymyämiselle tai vaikkapa vaan Pikku Kakkosen katselulle täytyy olla aikaa. Toisekseen moni paljon harrastava lapsi kyllä tutustuu harrastuskavereihinsa, mutta saattaa olla ulkona oman koulun tai pihapiirin lasten touhuista. Jos treenit tai kisat ovat aina silloin, kun muut juoksevat ulkona tai menevät kaverisynttäreille, jää aika monesta asiasta paitsi. Kolmanneksi: Lapsen runsasta harrastamista perustellaan usein sillä, että lapsi on itse ilmaissut haluavansa harrastaa niin paljon. Ihan varmasti on näinkin, mutta täytyy muistaa myös se, että lapsi usein toteuttaa sitä kaavaa, mitä häneltä vaaditaan. Ei lapsi tiedä, onko ok treenata kymmenen tuntia viikossa, koska ei ole toisenlaista lapsuutta koskaan elänyt.
Se, mikä toimii jollakin perheellä, ei tietysti toimi kaikilla. Ja se, mikä toisessa perheessä on liikaa, on toisessa liian vähän. Toivoisin kuitenkin, että tässä maassa olisi paljon enemmän ihan-vaan-harrastuksia, joissa voisi kehittyä, jotka voisivat tuottaa iloa ja joissa saisi toteuttaa itseään ilman, että pienen ihmisen tulee tehdä itselleen harrastuksesta työ.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay