Miksi en unelmoi turhista?

Lilyn ja Trendin tämän kuukauden teemana on unelmat. Koska multa esimerkiksi kysymyspostauksessa kysyttiin useammankin kerran unelmista, ajattelin kirjoittaa siitä, mitä minä ajattelen unelmoinnista ja unelmista.

Jos minä mietin itseäni ja koko olemustani, on sellainen mielikuvitusmaailma ja lentävät ajatukset ollut aina aika vahvasti minua. Muistan jo ihan lapsesta asti sen, kuinka tein erilaisia haaveiluja tulevaisuuteni suhteen ja joskus saatoin upota vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi omiin haavekuvitelmiini. En koe, että olisin ollut varsinaisesti mikään omaan maailmaansa vetäytyvä runotyttö siinä klassisessa muodossaan. Ennemminkin vaan yksinkertaisesti se, jonka mielikuvitus oli niin vilkas, että aina se käsillä oleva hetki ei riittänyt. Piti päästä omien ajatusten kanssa vähän vielä hurjempiin ja ihanampiin aatoksiin. Jonnekin kauemmas, eteenpäin.

Minulle unelmointi ja haaveilu on ollut aina siis jonkinlainen elämää virkistyttävä keino. Jos oma elämä on ollut syystä tai toisesta jotenkin vähän vajavaista, on unelmoinnin avulla saavuttanut jotain sellaista, jonka avulla on voinut– jos ei nyt paeta – niin ainakin virkistyttää käsillä olevaa hetkeä.

Minun unelmissani on kuitenkin lähes aina ollut jokin sellainen tavoitteellisuus, että en ole haaveillut ihan vain haaveilun ilosta. Tiedän, että mielikuvitusmaailma ilahduttaa moni ihmisiä ihan jo itsessään ilman sitä, että varsinaiselle oikealle elämälle pitäisi tehdä muutoksia, mutta minua sellainen haaveilu ilman todellisia tavoitteita varmasti jopa vähän ahdistaisi. Minun unelmiini ja unelmointiini on liittynyt nimittäin ihan lapsesta asti se, että olen haaveillut pääasiassa vain sellaisista asioista, joita oikeasti voisin – jos tähtien asento on oikein kohdillaan – saavuttaa. Haaveet ja unelmat ovatkin olleet minulle synonyymi tavoitteille.

Jos minä mietin unelmointia, on se ihan oikeasti yksi niistä tärkeimmistä asioista, jonka vuoksi olen saavuttanut sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jonka vuoksi oma elämäni tuntuu hyvälle elää. Unelmointi onkin ollut ikään kuin sellainen tavoitelistani, jota kohti olen halunnut mennä. Unelmoidessani olen ikään kuin mentaaliharjoittelut jotkut sellaiset hetket tai elämäntilanteet, jotka olen halunnut ihan oikeastikin saavuttaa. Ja pentele vieköön: Aika usein olen myös saavuttanut haaveeni lopulta!

Tiedän tietysti, että minun unelmani ovat monen mielestä varmasti todella vaatimattomia ja jopa tylsiä, koska en ole useinkaan haaveillut mistään kovinkaan glamourisesta tai eksklusiivisesta. Itse asiassa monet sellaiset asiat, jotka ovat minulle –ja miljoonille muille –  nykyisin arkipäivää, ovat kuitenkin joskus olleet minulle vain kaukainen haave ja tavoite edessäni. Ehkä oman onnellisuuteni kaava onkin siinä, että omat haaveeni eivät ole olleet mikään tähteys Hollywoodissa tai miljoonatukut rahaa, vaan ennemmin tämmöiset tavallisen pulliaisen unelmat: lapsi, mies, koti, kiva työ ja terveys. Joista olen osan lopulta saavuttanut joko työnteolla, hyvällä onnella, sattumalla tai kohtalolla. Ehkä kaikkien yhteissummalla.

Jos minä nyt mietin elämääni ja omia unelmiani, usein ajattelen, että sen sijaa, että unelmoisin mistään enemmästä, täytyisi minun yhä useammin pysähtyä tarkastelemaan elämääni ja olemaan enemmän läsnä ja kiitollinen. Nimittäin mitä enemmän saavuttaa itselleen tärkeitä asioita, sitä helpommin tulee mielestäni ahneeksi. Ahneeksi jopa unelmien suhteen. Tai huomaan, että itse tulen. Ja siksi koenkin, että minun pitää opetella hetkessä olemista ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saavuttanut.

Minä koen, että unelmoinnissa onkin itselleni kyse tavoitteiden asettelusta. Ja tällä tavalla unelmista ajatelleen to do -listanaisena asioiden ylöskirjaaminen joko ihan ranskalaisin viivoin tai sitten unelmakartan avulla on ihan hirveän mielekästä ja tärkeää. Kun asiat on kirjoittanut ylös, on ne ainakin itselleni konkreettisempia ja silloin niiden eteen tekee myös jopa alitajuisesti enemmän töitä. Kun  on sanonut ääneen tai kirjoittanut kirjaimin, ei unelma ole enää vain joku hatara aatos, vaan ennemmin joku sellainen, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa.

Kirjoitin itselleni ylös äsken viisi asiaa, jotka haluaisin saavuttaa vuoteen 2020 mennessä. Saa nähdä, tuottaako unelmointi näissä asioissa tulosta! Ja mitä tuohon postauksen otsikkoon tulee, on vastaukseni tämä: Elämässä on niin paljon kaikkea oikeastikin tavoiteltavaa, eikä arkisetkaan asiat – kuten vaikka perhe ja terveys – ole itsestäänselviä, joten haluan haaveilla vaan sellaisesta, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa. Koska elämähän on parhaimmillaan silloin, kun saa elää elämää, jossa ei enää tarvitse, jos ei välttämättä halua, haaveilla enää mistään. 

-Karoliina-

Asu: pellavakimono ja pellavahousut, Nanso* (kotimainen tekstiili)

Kuvat: Noora Näppilä 

*saatu