Miksi somessa pitäisi olla täydellinen?

Katselin muutama kuukausi sitten Instagram-feedistä ystävieni ja ihan vain somessa seuraamieni henkilöiden kuvia. Rullasin Gullichsenin Hannan kuvan ohi nopeasti, koska itse kuvassa ei ollut mitään erityisen pysäyttävää. Vain mustavalkoinen otos peilikaapin purnukoista. Joku kuvassa, tai oikeastaan sen tekstissä, sai minut kuitenkin palaamaan vielä sen pariin toistamiseen. Kuvateksti alkoi nimittäin suoralla sitaatilla Hannan saamasta kommentista: ”Päättäisit jo, että oletko luonnonkosmetiikkaleirissä vai et.” Repliikin jälkeen Hanna kertoi, ettei asia ole hänen mukaansa niin mustavalkoinen. Hän nimittäin käyttää sellaisia tuotteita, jotka ovat hänen iholleen hyviä. Toiset luonnonkosmetiikkamerkiltä, toiset joltain muulta.

Hannan saama kommentti – ja samalla hänen oma vastauksensa – oli jotenkin niin nykyisen nettikeskustelumaailman ytimessä, että tuo yksi kuva tekstillään jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Siinä tiivistyi jotain sellaista, joka meidän ajassamme on mielestäni hirvittävän vaarallista. Hannan saama kommentti huokui sellaista ehdottomuutta ja kapeakatseista ajattelua, joka tekee tästä hetkestä – somessa ja ilman – todella vaarallista.

Samanhenkistä keskustelua näkee ympärillään jatkuvasti. Kun Nordinin Maria lensi Thaimaahan vuoden alussa, moni halusi kertoa, että Maria teki maapallon kannalta väärin. Siinä samassa monien silmissä romuttui Marian ekohenkinen ”brändi”, eikä ne ekologiset teot, joita hän tekee jatkuvasti muuten, tuntuneet enää miltään. Yksi väärä suunnanliike, ja moni piti ekoilua kaikilta muiltakin osin täysin feikkinä. Kokonaiskuva – näin minun mielestäni – kuitenkin unohtui. On totta, että lentomatkustaminen lisää hiilijalanjälkeä merkittävästi, eikä tietysti hyvä teko aina pyhitä huonoa, mutta silti koin, että asioista voisi ajatella vähän eri tavallakin.

Somessa ja sen kanssa työskennellessä olen huomannut, etteivät edellisen kaltaiset tilanteet ole millään tavalla tavattomia. Ehdottomuus on lisääntynyt somessa radikaalisti niiden vuosien aikana, joina itse olen toiminut bloggaajana. Kun vuosia sitten en kirjoittanut vaikkapa mitään ekologisesti oikeista valinnoista (koska en niitä silloin juuri miettinyt), ei kukaan minulta vaatinutkaan vastuullisuutta. Siinä sai aivan vapaasti ostaa viikko tolkulla hikipajakamaa, asuttaa tarpeettoman isoa kotia ja haaveilla uusista ostokohteista kenenkään tuomitsematta toimintaa. Mutta heti kun aloin pohdiskella asiaa, tehdä pieniä edistysaskelia, kirjoittaa niistä, moni oletti, että vetäisin suoraan ääripäähän. Niin, että kun kerran oli päättänyt ostaa kakkuunsa luomu-munia, pitäisi jo seuraavassa hetkessä syödä raakaravintoa, kutoa vaatteet itse keritsimistään langoista ja elää omavaraisesti teltassa keskellä erämaata. Ehkä vähän kärjistetysti, mutta ymmärrätte varmasti pointtini. Hannan saama kommentti tiivisti hienosti sen, mitä ihmisiltä – erityisesti meiltä somessa jollain tavalla toimivilta – vaaditaan. Vain ääripää ja stereotyyppinen ”yhden ominaisuuden persoonallisuus” ovat riittävää. Tavallaan somessa toimivalta henkilöltä oletetaan siinä mielessä täydellisyyttä, että tämän olisi täydellisesti toteutettava sitä kuvaa,  jonka seuraajat kokevat tälle ominaiseksi ja  sopivaksi. Tässä tullaan kuitenkin siihen ongelmaan, että harvoin ihminen on yksiulotteinen tai toimii vain yhdellä tavalla.

Minusta ääritoiminnan vaatiminen on muutenkin aika raakaa. Ja tuntuu jotenkin hassulle, että median yksi lempitermeistä viime vuosina on ollut ”lempeys” ja ihmisille annetaan neuvoja lempeydestä itseään kohtaan. Mutta onko monikaan kirjoittanut ja puhunut lempeydestä toisia yksilöitä kohtaan? Sellaisesta lähimmäisen rakkaudesta (vaikka sitten anonyymisti ihan netissäkin), jossa asiat ja ihmiset nähdään kokonaisuuksina ja jossa hyvä ja huono vuorottelevat.Koska sellaistahan inhimillinen ihmisyys on. Ei ole täysin mustavalkoisia kohtia, vaan maailma koostuu ennemminkin harmaista sävyistä ja tavalliseen elämään kuuluvasta epätäydellisyydestä ja keskeneräisyydestä.

Minusta on jotenkin surullista, että netti luo kuvan siitä, että kaikki olisi oltava valmista ja täydellistä yhdellä rysäyksellä. Eihän kukaan oleta, että ekan kuntosalikerrankaan jälkeen ovesta astelisi ulos rasvaton lihaskimppu. Miksi siis muilla elämän osa-alueilla pitäisi tulla valmista yhdellä rytinällä? Sitä paitsi: Ei kaikista tarvitse tulla vertauskuvallisesti oman elämänsä bull mentuloita. Joskus vähempikin riittää. Ja se, mikä on riittävästi, on subjektiivista.

Minä samalla ihailen ja pelkään ehdottomia ihmisiä. Tavallaan on upeaa, että joku, joka on päättänyt elää vaikkapa omavaraisesti, oikeasti niin tekee. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Se kertoo sellaisesta luonteen lujuudesta ja periksiantamattomuudesta, jota harvalla on.

Toisaalta minusta ehdottomuus on myös pahe. Ilman ehdotonta ehdottomuutta moni sota olisi vältetty. Moni ääriteko ja äärilleen veto. Minä tiedän ainakin omasta itsestäni, että olen henkilö, joka helposti ajautuisi äärimmäisyyksiin, mutta jonka on juuri siitä syystä vältettävä sellaista. Minulle elämä on opettanut, että ehdottomuus tekee minusta lopulta – alkuinnon jälkeen – onnettoman itseäni soimaavan orjapiiskurin, josta inhimillisyys on kaukana. Siksi yritän vältellä sellaista.

Minusta maailmanrauha, maailman pelastaminen ja ihan kaikki tuollainen iso muutos alkaa pienistä teoista. Mutta suurin teko kaiken muun tärkeän – niiden kasvisruokapäivien, paperinkeräyslaatikoiden, hiilijalanjälkien ja luomun – keskellä on kuitenkin se, miten me ihmiset täällä keskenämme olemme ja toisiamme kunnioitamme. Ja siihen maailmaan ei kyllä kuulu ehdottomuuden leirit.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: panta, Uhana Design (kotimainen tekstiili) // kääntöbomber, Lindex // neule, InWear – By Emka // hame, Poola Kataryna (kotimainen tekstiili) // sukkikset, Lindex // kengät, Dr.Martens // laukku, Lumi*

*saatu