Mitä hyvää lapsiperhe-erossa voi olla?

Mun ystäväpiirissä on käynyt se, mikä Suomessa suuremmallakin otannalla. Ihmisiä on alkanut erota. Noin 13-14 000 liittoa päätyy avioeroon vuosittain* ja kohtuullisen samanlaisen lukeman uskoisi olevan myös avoliittojen kohdalla. 

Näistä eroon päätyvistä liitoista  60 prosentissa on lapsia. Toisin sanoen vajaat 8000 lapsiperhettä on kasvotusten erolapsuuden, erovanhemmuuden ja eron kanssa vuosittain. Se on paljon. Eikä ihme, että en ole enää kaveripiirini ainoa, joka ei elä enää ydinperhe-elämää. On uusperheitä ja yhden aikuisen koteja, joissa vanhemmuus jaetaan tai sitten ei.

Olenkin saanut viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori. Ei ehkä mikään kovin imarteleva status, mutta minkäs teet. Olin eka. Aivan kuten olin muuten myös eka, joka aikanaan sai lapsen.

Tottahan tietysti on – ja ystävänikin sen tajuavat – että en ole kasvattanut vuosikymmenten tieto- ja kokemuspankkia aiheesta. Enkä myöskään osaa kertoa tuntemuksia ja käytännöntipsejä kuin omasta ja meidän näkökulmastamme. Moni asia olisi voinut inhimillisenä ihmisenä mennä myös paremmin, tosin monessa on varmasti mennyt myös ihan hyvin. Mutta sen olen huomannut, että jaetusta vanhemmuudesta ja lapsiperhe-erosta puhuttaessa unohdetaan usein yksi näkökulma. Nimittäin se, että niinkin synkän aiheen keskellä on myös valonpisaroita. Ne eivät vähennä eron aiheuttamaa synkkyttää, kriisiä, ahdistusta ja kaikkea sitä kakkaa. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö myös hyvää olisi. Siinäkin risukasassa. 

Ensinnäkin on tietysti sanottava, että edelleen pidän ydinperhettä ihannetilanteena, joten toimivasta sellaisesta ei näidenkään ilon aiheiden vuoksi todella kannata lähteä. Mutta koska fakta on se, että niin moni äiti ja isä kuitenkin eroaa, on hyvä vakavassa aiheessa nähdä myös jotain positiivista. Sellaista, joka synkän hetken tullen auttaa jaksamaan ja näkemään tulevaisuudessa iloa. Sellainen eteenpäin katsominen kun on lopulta kaikkien, eikä vähiten lapsen, etu.

Mä nyt siis kerron niitä asioita, jotka itse koin ihaniksi silloin, kun F ja minä asuimme kahdestaan. Ne olivat sellaisia erityisyyksiä, jotka eivät ydin- eikä uusperheessä tule niin vahvasti esille. En siis yritä edes arvailla tässä kohtaa lapsen tunteita, vaan keskityn aikuisen näkökulmaan.

Ensinnäkin se, että on talon ainoa aikuinen, on loppujen lopuksi monessa asiassa arkea helpottava asia. Ei tarvitse keskustella talon toisen aikuisen kanssa isoista eikä pienistä kasvatuslinjoista. Voi pitää lapsella juuri niin monta herkutonta päivää kuin haluaa, eikä kukaan halua lepsuilla vieressä. Tai sitten saa itse olla – ihan sopimatta tai randomisti – itse se lepsu, vaikka olisikin tiistai ja karkkipäivään vielä ikuisuus. Tilata Fazerilla lapselleen jättikinuskikakun palan ja kaakaon kermavaahdolla, eikä kukaan luo kotosalla merkitseviä katseita siitä, oliko herkkuhetken perimmäinen tarkoitus äidin oma sokerihimo. (Tokihan jaettu vanhemmuus vaatii myös yhteisiä linjoja ja niissä pysymistä, mutta se olisi sitten jo aivan eriaiheisen postauksen teema.)

Lapsen kanssa tulee keskustelua paljon enemmän, kun toinen aikuinen ei ole jakamassa arjen keskusteluhetkiä. Kun kotona ei ole toista aikuista jakamassa arkea, tulee koko arkipuheen keskityttyä lapsen kanssa jutusteluun. Se, missä aikuisten kesken kodissa jutellaan arkitoimien ohessa small talkia, kohdistuu lapsen kanssa asuessa kaikki tuo arkijutustelu lapseen. Vaikka F oli vasta 5-vuotias meidän asuessamme kahdestaan, koin, että kyllä meillä juteltiin ihan normaaleja asioita, enkä kaivannut useinkaan sitä paljon puhuttua aikuisseuraa.

Me itse asiassa kikatimme ystäväporukalla eräälle eronneelle ystävällemme (hänen kanssaan!) tähän samaan asiaan liittyen. Tämä eronnyt ystäväni puhuu nimittäin taaperoikäiselle tyttärelleen kuin aikuiselle, koska haluaa, ettei koti muut vaan taaperopuhetantereeksi. Hän selittää tyttärelleen asiat aina perinpohjaisesti ja syy-seuraussuhtein. Ei ihme, että tämä vaippaikäinen puhuu jo itsekin kuin esikouluikäinen. Malli tarkkaan kommunikaatioon on tullut kotoa.

Side lapsen kanssa tiivistyy (väkisinkin). Kun asuu yksin lapsen kanssa, ei metrinmittaa voi vaan heivata toiselle vanhemmalle heti, kun eteen tulee kampaaja, ruokakauppa, postireissu tai mitä tahansa.(Pieni kärjistys kaikkiin parisuhteisiin, mutta annetaakoon anteeksi.) Lasta tulee roudata poikkeuksetta mukanaan, joten yhteinen aika lisääntyy aivan luonnostaan. Vaikka yhdessä kulkeminen onkin välillä rasite, opettaa se myös joustoa. Tässä sitä mennään yhteisessä rintamassa, vaikka mikä olisi. Samoin myös nukkuminen ja kaikki muu vierekkäin nyöhjääminen lisääntyi ainakin meillä kaksin asuessa, kun lapsi sai kömpiä yöllä viereen. Olihan siinä silloin tilaa paljon paremmin!

Yhteiset jutut. Vaikka ydinperheen hajotessa monesti perheen yhteiset jutut ainakin vähenevät radikaalisti, jos eivät häviä kokonaan, voi tilalle tulla jotain muuta ihanaa. Onneksi yhteisten asioiden vastapainoksi lapsen ja vanhemman (kummankin) omat jutut korostuvat ja tarkentuvat. Tiedän monia eroperheitä, joissa vanhemmat ovat eron myötä ikään kuin profiloituneet vähän eri painopisteille. Ja silloinhan myös lapsi saa tältä osin enemmän! Jos toinen vanhempi vie kulttuuririentoihin, voi toinen huolehtia liikuntaharrastuksiin viennistä. Tai jos toisen kotona ulkoillaan paljon, voi toisessa kodissa keskittyä kotoiluun tai kaupunkielämään.

Lapsesta oppii uutta. Vaikka keskustelu toisen tai toisten aikuisten kanssa auttaa ymmärtämään myös lasta paremmin, olen huomannut, että kahdestaan olo lapsen kanssa opettaa lapsesta myös uusia asioita. Kun muu aikuinen ei ole filtterinä ja tulkitsijana tilanteessa, ainakin itse olen oppinut näkemään lapsen kaikkine ominaisuuksineen paremmin.

Kodin ilmapiiri on vain lapsen ja aikuisen luomus. Eroihin päätyvissä perheissä varsinkin suhteen loppumetreillä kodin ilmapiiri ei ole useinkaan mikään kovin mieltä ylentävä, joten lapsen kanssa kahdestaan muuttaminen voi helpottaa jo koko (molempien)kodin tunneilmapiiriä. Tämä on asia, josta jokainen eronnut ystäväni on puhunut. Kun aikuisen energia ei mene enää perheen aikuisten välien selvittelyyn, jaksaa olla paljon paremmin taas vanhempi. Itse ainakin koin, että oli ihana huomata, että kodin ilmapiiri F:n kanssa kahdestaan asuessa oli tasan se, jonkalaiseksi sen itse loi. Jos ilmapiiri oli huono, en voinut kun kääntyä peiliin. Jos hyvä, pystyi antamaan itselleen pisteet. 

Sellaisia ajatuksia tähän iltaan! 

-Karoliina-

*kaikki postauksen tilastot: Väestöliitto: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/ 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/parisuhteet_ja_seksuaalisuus/avioerot/

Kuva: Noora Näppilä (käsittely,minä)