Mulla on köyhän identiteetti!

Mulla on kituuttajan identiteetti. Mä olen elänyt aika niukan lapsuuden  vanhempien opiskellessa ja sen jälkeisen oman opiskelija-aikani, josta hyppäsinkin suoraan äitiyslomalla, perhevapaille ja siitä opettajan minitunneille.

Mulle sellainen kädestä suuhun -mentaliteetti on ollut siis osa identiteettiä. Niin kuin sekin, että sananparsilaineihini on kuulunut ihan aina ”mulla ei oo rahaa” tai ”kellä muka on varaa”.

Viime vuosien, töiden muututtua ja palkka-asioiden kehityttyä en kuitenkaan ole enää ollut todellisuudessa se tyyppi, jonka tilillä on tilipäivänä, laskujen maksun jälkeen vain muutama satanen. Vaan nyt sinne voi kuusta riippuen (vaihtelut eri kuukausien välillä suuri) jäädä vähän enemmänkin rahaa. Ei paljon, ei rikastumiseen asti, mutta niin, että säästämällä voi päästä vaikka ulkomaanmatkalle silloin tällöin tai ajaa taksilla kaupungin sisällä, jos ei muuten pääse.

Toisaalta pidän hyvänä asiana sitä, että koen itseni edelleen köyhäksi opiskelijaksi. Pidän edelleen juhlahetkenä kaikkea sitä ylimääräistä, ei-pakollista, jota voin nykyään ostaa: ruokakassia kotiin kuljetettuna, satunnaisen siivoajapalvelun, kalliimman juuston tai aikakauslehden. Osaan siis nauttia pienistä arkisista asioista, enkä pidä mitään itsestään selvänä! Ei ole huono asia ajatella, että maksukyky on pieni. 

Toisaalta itsensä ajatteleminen opiskelijabudjetilla eläjäksi on myös huono juttu. En ymmärrä, mikä olisi fiksu tapa sijoittaa, koska olen ajatellut, ettei sellainen ole minulle saavutettavissa. En ole edes ajatellut säästää pitkällä tähtäimellä (lyhyellä kyllä), koska olen ajatellut, ettei multa liikene säästöön. Enkä ole myöskään uhrannut ajatusta tai penniäni tuleville eläkevuosille ja sen toimeentulolle.

Huonoksi tämän kaiken tekee sen, että jos ei ole realistista kuvaa tulojen ja menojen suhteesta, ei voi tehdä oikeita ratkaisujakaan taloutensa suhteen. 

Kun näen ympärilläni fiksuja verotusratkaisuja, kuittien laittamista talteen ja erilaisia rahastoja, on tullut tunne, että minunkin pitäisi. Ja jos ei kaikkea tuota, niin alkaa ainakin katsella realistisella silmällä tiliäni. Mä kun en todellakaan usein tiedä yhtään, paljon mun tilillä on massia, koska oletusarvo on, ettei yhtään. Sitten kun huomaankin, että perkule, siellä on rahaa, menen Kauppahalliin ja törsään enemmän kuin on tarvee. Tulee sellainen olo, että ”because I can!”. 

Mä olen pohtinut, miksi mun on niin vaikea suhtautua rahaan. Vaikka siitä puhuminen onkin nykyisin jo helppoa, mitä se ei esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten ollut, en osaa ajatella rahaa minään muun kuin ikuisen vajeen kautta. Ehkä se johtuu köyhyyden identiteetistä ja toisaalta humanistiluonteesta. Eihän meitä humanisteja ole luotu miettimään rahaa. Me mietitään jotain muita asioita. Vaikka sitä, ettei koskaan tiedä, mitä inhimillisen ihmisen elämässä tapahtuu. Vaikka tänään on varaa ostaa Kauppahallin juustoa, huomenna ei ehkä enää edes leipää sen alle. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: korviket, Uhana Design // paita, Aarre(kid) // farkut, NEUW