Mun Hankasalmi, mun Helsinki

Riku Korhosen Kahden ja yhdenyön tarinoissa sanotaan jotain seuraavantapaista: ”Asuinpaikka syntyy ihmisestä. Ihminen asuinpaikasta.”

Olen miettinyt noita virkkeitä aika monta kertaa. Niissä piilee viisaus jos toinenkin.

Elin 19 ensimmäistä vuottani maalla, Hankasalmella. Ekaan kauppaan matkaa oli 5,5 kilometria, kavereille 2-20 kilometria. Koulumatkat kuljettiin bussilla – tai siis, linkillä – ja muuta julkista liikennettä koululkyytejä lukuunottamatta ei käytännössä ollut. Haistiin lehmän lannalle, ajettiin mopoilla, juotiin teinikännit tanssilavan metsässä, metsästettiin hiiriä sisätiloista, kuunnetiin nahkahousumusaa, tunnettiin 80% kunnan väestöstä ja pidettiin niitä sihahtavasti puhuvia hesalaisia ylimielisinä snobeina.

Minusta Hanksulla oli mahtavaa elää. Olla lapsi ja nuori. Mutta silti olin ihan pienestä täysin varma, että minä olen kaupungin asukki. Kerrotalotyyppi, joka ei halua kolata omaa pihaansa tai kaivaa autoaan lumihangesta.

Aluksi kaupungiksi riitti se tuttu ja turvallinen Jyväskylä, Jykylä. Sitten tuli kesätyöpaikka Helsingistä. Kesä meni ohi, samoin työ. Enkä koskaan enää palannut Keski-Suomeen. Helsinki, se tuntui omalle siitä vappupäivästä lähtien, kun astuin ensimmäisen kerran bussista ulos Storyvillen kohdalla. Olallani vain jääkiekkokassillinen vaatteita ja tavaraa, koko muuttokuormani.

Aluksi olin tietysti se janari, joka törötti metron portaissa vasemmalla puolella tukkien liikenteen. Se, joka ihmetteli ympärillään olevaa kiirettä. Se, joka puhui hassusti ja oli muiden mielestä ”tosi maalainen”.

Ja niin varmasti olinkin, olen edelleen (vaikka metroportaiden seisoskelusäännöt olenkin jo oppinut). Nainen maalaisjuntilla twistillä, urbaanilla sydämellä.

Minusta asuinpaikka ja mielenmaisemat kertovat ihmisestä aika paljon. Minulle koti on hiljainen mökkilaituri ja vilisevä Mansku. Se on tuulen humina kaurapellossa ja sporakiskojen kolin.

Niissä paikoissa, tasapuolisesti, minä olen kotonani.

Missä on sinun kotisi?

-Karoliina-