Oi tyttöni mun

Sen kengät on enää puolta kokoa pienemmät kuin minulla. Se osaa editoida videon, vinkata puhelimen päivityksistä ja tunnistaa tv:stä kasapäin sellaisia kasvoja, joista minä en ole edes kuullutkaan.

Aamuisin se haluaa leipää ja päärynää. Puuroa juuri silloin, kun sitä ei pakoteta syömään. Ja smoothien, jos siihen saa pillin.

Se seisoo jatkuvasti käsillään ja rymisee alas volttitreeneissä. Kiilaa virtuaalisesti Spotify-listallaan ja työntää pienet kätensä paitani alle vieressä istuessaan.  Ihan niin kuin silloin, kun hän oli vasta vauva.

Se tuomistee kiroilun ja lukee Koululaisen artikkelin kofeiinin vaaroista. Ihan vaan tiedoksi meille tietämättömille aikuisille. Ja päästelee suustaan välillä valheita, joita katuu syvästi, kun jää niistä kiinni. Ja vaikka ei jäisikään. Paljastaa sitten itse itsensä omantunnontuskissaan.

Se ei malttaisi illalla lopettaa lukemista laisinkaan ja kun sillä on asiaa, se kutsuu aikuiset ”puhumaan tunteista”. Ja jos asiat menevät hankalaksi, se kirjoittaa kirjeen. Toimiva tapa jo toisessa polvessa.

Nyt se on virallisesti kahdeksan. ”Vihdoin”, kuten hän itse sen sanoo. Vaikka minä haluaisin pitää hänet aina tuollaisena. Isona ja pienenä yhtä aikaa. Viisaana ja niin hömppänä.

Onnea rakkain aarteeni. Sinä pieni, jo niin iso, tytär. Elämän kokoinen ihmeeni. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä  // Asut: Aarrekid (saatu)