Olenko sosiaalinen introvertti? Viha-rakkaussuhteeni yksinoloon.
Meillä on ollut täällä illallisilla, kun on saatu päivän viralliset osuudet taakse, paljon tosi ihania ja avoimia keskusteluja. Varsinkin siitä näkökulmasta avoimia, että minä en tuntenut reissukavereitani kuin ihan vaan töiden kautta niin, että oli nähty vain muutama kerta ennen matkaa töiden merkeissä.
Tiistai-iltana keskustelu kääntyi sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Siihen, miten niihin jää joskus liian vähän aikaa. Ja siihen, miten paljon lopulta aika moni tarvitsee ihan vain hiljaista omaa aikaa. Siitä, miten tosiystävät tunnistaa siitä, että ystävyys säilyy, vaikkei kovin usein ehdikään nähdä. Juttu jatkuu siitä, mihin on viimeksi – kuukausi tai vuosi sitten – jäänyt.
Kerroin teille muutettuani Tampereelle, kuinka välillä minuun iski sellainen sosiaalisten tilanteiden ähky. Että vaikka kuinka oli ihana tutustua uusiin ihmisiin ja olen kiitollinen jokaisesta tärkeästä ihmissuhteesta elämässäni, välillä ei olisi yhtään jaksanut olla keskellä keskusteluja ja ääniä. Ja hoitaa sitä ensitapaamisten tärkeää small talkia ja iloista naamaa.
Tiistainen keskustelumme täällä sai minut pohtimaan vielä hotellishuoneessakin sitä, olenkohan temperamentiltani sellainen sosiaalinen introvertti. En edes tiedä, onko sellaista termiä oikeasti olemassa, mutta sellaiseksi usein itseni koen. Koen, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja nautin keskusteluista. Minua ei ahdista yleensä uudet tilanteet, enkä jännitä esimerkiksi puhua isollekaan yleisölle. Toisaalta olen kuitenkin se, joka ei osaa soittaa höpinäpuheluita. Se, joka vastaa viesteihin huonosti, ei jotenkin saa aikaiseksi klikkailla facebookin tapahtumakutsuihin ”osallistuu-näppäintä” ja se, joka nyhvertää lähtökohtaisesti aina mieluummin kotona perheen kanssa kun lähtee etsimään elämyksiä.
Joskus mietin, onko omiin oloihini vetäytyminen itsekästä. Koen toistuvasti syyllisyyttä siitä, etten pidä enempää yhteyttä kavereihini ja ystäviini, kerran olen niin ihania ihmisiä ympärilleni saanut. Poden huonoa omatuntoa kemuista ja tapaamisista, joista kieltäydyn. Ja mietin, onko ihan ok, että todella usein valitsen enemmin vaikkapa salille menon itsekseni kuin kaverin kanssa yhteisen aamupalan.
Toisaalta yksinolossa on kohdallani myös kompastuskivensä. Ensinnäkin vihaan nukkua yksin. Tai en ehkä nukkua, mutta se illan rauhoittuminen ei meinaa yksin onnistua sitten yhtään. Keksin nimittäin koko ajan jotain tekemistä, tv-ohjelman, mitä katsella tai jotain muuta. Saattaa kuulostaa aika pienelle ongelmalle, mutta kun esimerkiksi näin reissussa monta yötä yksin, alkaa se tuntua jo oloissa ja silmäpusseissa. Toisekseen yksin saatan vajota usein aika diippeihin ajatuksiin. Olen syvimmältä luonteeltani aika melankolinen, mutta ihmisten keskellä pysyn usein paljon kepeämpänä. Eikä se ole esittämistä, mutta tuntuu sille kuin muut ihmiset saisivat pidettyä minua pinnalla paremmin. Kun olen pitkän tovin yksin, minusta tuntuu, että alan ylianalysoida monia asioita vähän liikaakin.
Kuka muu kokee, että tasapainottelu sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon välillä on toisinaan vaikeaa? Ja kuinka itse löydätte tasapainon näiden kahden välillä?
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: mekko, By Emka // toppi, River Island