Olenko sosiaalinen introvertti? Viha-rakkaussuhteeni yksinoloon.

 







Meillä on ollut täällä illallisilla, kun on saatu päivän viralliset osuudet taakse, paljon tosi ihania ja avoimia keskusteluja. Varsinkin siitä näkökulmasta avoimia, että minä en tuntenut reissukavereitani kuin ihan vaan töiden kautta niin, että oli nähty vain muutama kerta ennen matkaa töiden merkeissä.

Tiistai-iltana keskustelu kääntyi sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Siihen, miten niihin jää joskus liian vähän aikaa. Ja siihen, miten paljon lopulta aika moni tarvitsee ihan vain hiljaista omaa aikaa. Siitä, miten tosiystävät tunnistaa siitä, että ystävyys säilyy, vaikkei kovin usein ehdikään nähdä. Juttu jatkuu siitä, mihin on viimeksi – kuukausi tai vuosi sitten – jäänyt.

Kerroin teille muutettuani Tampereelle, kuinka välillä minuun iski sellainen sosiaalisten tilanteiden ähky. Että vaikka kuinka oli ihana tutustua uusiin ihmisiin ja olen kiitollinen jokaisesta tärkeästä ihmissuhteesta elämässäni, välillä ei olisi yhtään jaksanut olla keskellä keskusteluja ja ääniä. Ja hoitaa sitä ensitapaamisten tärkeää small talkia ja iloista naamaa.

Tiistainen keskustelumme täällä sai minut pohtimaan vielä hotellishuoneessakin sitä, olenkohan temperamentiltani sellainen sosiaalinen introvertti. En edes tiedä, onko sellaista termiä oikeasti olemassa, mutta sellaiseksi usein itseni koen.  Koen, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja nautin keskusteluista. Minua ei ahdista yleensä uudet tilanteet, enkä jännitä esimerkiksi puhua isollekaan yleisölle. Toisaalta olen kuitenkin se, joka ei osaa soittaa höpinäpuheluita. Se, joka vastaa viesteihin huonosti, ei jotenkin saa aikaiseksi klikkailla facebookin tapahtumakutsuihin ”osallistuu-näppäintä” ja se, joka nyhvertää lähtökohtaisesti aina mieluummin kotona perheen kanssa kun lähtee etsimään elämyksiä.

Joskus mietin, onko omiin oloihini vetäytyminen itsekästä. Koen toistuvasti syyllisyyttä siitä, etten pidä enempää yhteyttä kavereihini ja ystäviini, kerran olen niin ihania ihmisiä ympärilleni saanut. Poden huonoa omatuntoa kemuista ja tapaamisista, joista kieltäydyn. Ja mietin, onko ihan ok, että todella usein valitsen enemmin vaikkapa salille menon itsekseni kuin kaverin kanssa yhteisen aamupalan.

Toisaalta yksinolossa on kohdallani myös kompastuskivensä. Ensinnäkin vihaan nukkua yksin. Tai en ehkä nukkua, mutta se illan rauhoittuminen ei meinaa yksin onnistua sitten yhtään. Keksin nimittäin koko ajan jotain tekemistä, tv-ohjelman, mitä katsella tai jotain muuta. Saattaa kuulostaa aika pienelle ongelmalle, mutta kun esimerkiksi näin reissussa monta yötä yksin, alkaa se tuntua jo oloissa ja silmäpusseissa. Toisekseen yksin saatan vajota usein aika diippeihin ajatuksiin. Olen syvimmältä luonteeltani aika melankolinen, mutta ihmisten keskellä pysyn usein paljon kepeämpänä. Eikä se ole esittämistä, mutta tuntuu sille kuin muut ihmiset saisivat pidettyä minua pinnalla paremmin. Kun olen pitkän tovin yksin, minusta tuntuu, että alan ylianalysoida monia asioita vähän liikaakin.

Kuka muu kokee, että tasapainottelu sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon välillä on toisinaan vaikeaa? Ja kuinka itse löydätte tasapainon näiden kahden välillä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, By Emka // toppi, River Island

 

Kommentit

Samoja ajatuksia täälläkin ja kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia.

Alkuun ongelmana oli, että hypin sosiaalisista tilanteista toiseen kuin päätön kana ja uuvutin itseni. Huomasin, että kaipaan omaa aikaa ja palautumista yllättävän paljon. Nykyisin menen omien rajojen puitteissa (huom.opettelen vieläkin :) ja kieltäydyn kaiken maailman turhista kissanristiäisistä. Mitä kavereihin ja ystäviin tulee niin sanon suoraan, että tänään ei pysty/ehdi jos siltä tuntuu että kaipaan omaa aikaa. Tiedän olevani paljon parempaa seuraa kun olen saanut oman hetkeni silloin kun sitä tarvitsen. Ystävät ymmärtää ja toki täytyy olla myös joustonvaraa koska yhteiset hetket ovat nykyään kortilla koska lapset, työt, arki ja mitä näitä nyt on

Tunnistin itseni kirjoituksestasi välittömästi ️

Läheisilleni sanon olevani usein sosiaalinen erakko. Olen sosiaalinen ja puhelias. Perhe sosiaalistaa, ja työni on jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Ehkä juuri siksi tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa ja yksin olemista. Harmittelen usein ettei kaiken kiireen keskellä ole juurikaan aikaa tavata ystäviä. Silti kun suunnittelen syksylle jonkin harrastuksen aloittamista, niin suunnittelen meneväni sinne ehdottomasti itsekseni, en kenenkään kanssa.

Terminä 'sosiaalinen introvertti' on siinä mielessä turha, että oletusarvoisesti ja lähtökohtaisesti introvertit eivät ole millään tavalla epäsosiaalisia (vaikka usein näitä käytetäänkin virheellisesti synonyymeina). Kyse on lähinnä siitä, miten nämä eri ihmistyypit lataavat akkujaan. Introvertti tarvitsee tähän yksinoloa ja rauhallisuutta, kun taas ekstrovertti pystyy lataamaan akkunsa muiden seurassa. Toisin sanoen introverttia kuluttavat sosiaaliset tilanteet (vaikka hän niistä täysillä nauttisikin), kun taas ekstrovertti saa näistä tilanteista energiaa itselleen.

Koen itse, että introverttina on todella helppoa ja mukavaa olla sosiaalisissa tilanteissa, jos vain olen saanut tarpeeksi latailtua ensin akkujani. Sen sijaan vaikkapa kiireisinä työviikkoina palautumisaikaa ei ole yleensä saanut järjestettyä tarpeeksi, jolloin tekisi mieli vain perua kaikki kavereiden kanssa sovitut menot ja rauhoittua itsekseen kotosalla. Kamppailen myös paljon sen suhteen, että ymmärtävätkö kaikki kaverit sitä, että kaipaan välillä yksinoloa vaikka heidän seurastaan nautinkin kovasti. Lisäksi tunnistin itseni kirjoituksesi 'ähkystä'; tämä tunne saattaa tulla ainakin itselleni ihan yllättäen vaikkapa kesken juhlien, kun ei jaksaisi enää hetkeäkään hälinää tai keskusteluja uusien ihmisten kanssa.  

 

Kommentoi