Onko bloggaaja tilivelvollinen koko elämästään?

• Oletko kenties raskaana, kun et ole julkaissut kuvia itsestäsi pitkään aikaan?
• Paljonks sä tienaat?
• Maksaako sun mies siis sun elämän? Hyvä kauppa. 
• Pakko kysyä,että oothan sä valmis maksamaan kuvittajalle/valokuvaajalle heidän työstään?
• Onko 10e totta?!
• Haloo, vastauksia kaivataan. 
• Miksi? Eikö asioita saanut mitenkään korjattua? Miten arki tästä eteenpäin? Asuuko lapsi viikon äidillä ja viikon isällä vastedes? Jatkatteko ystävinä?
• Ihan älytöntä, taas näin kuten nykymaaimassa toimitaan.. Ihan kaikkenneko oikeasti yrititte ja mitään ei olisi voinut?
• Kenelle nyt valitat Karoliina? 
• Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten tyttären isi tämän otti ?
• Montaa päivää ehtinyt lapsesi tutustua fyysisesti uuteen poikaystävääsi ennekuin pääsi muuttamaan samana katon alle?
• Olisiko miehesi lapsettomana voinut muuttaa uuden perheensä perään, eikä toisinpäin? 
• Miten sun työnantaja suhtautuu sun reissuihin?
• Onko häät peruttu vai miten?
• Onko lapsesi isä tosiaan hyväksynyt tällaisen?
• Onko teillä yhteishuoltajuus?
• Kuinka usein lapsi näkee isäänsä?
• Kauan luulet, että teidän suhde todella kestää?

Bloggaaminen on työtä, jossa oman elämän palasia tuodaan esille tekstin kautta. Jollekin bloggaajalle nuo palaset ovat oman kodin sisustus, toisille pakaralihastreenin salat, kolmannelle päänsisäinen maailman. Yhtä melkein kaikessa bloggaamisessa on kuitenkin se, että tekstin keskellä ja tekstitarinoiden keskiössä on ihminen. Blogipostaus ei ole anonyymisti tehty uutisteksti, eikä neutraali tiedote. Blogipostaus on enemmän kiinni elämässä ja ihmisessä siinä. Jopa silloin, kun postauksessa jaetaan vain kakkuresepti, vaatevinkki tai alekoodi viikonlopun ystävämyynteihin.

Minä olen kirjoittanut työni puolesta – kuten aika moni nykyihminen – tekstejä eri tarkoituksiin ja erilaisilla näkökulmilla. Silti se minulle kaikkein ominaisin tapa kirjoittaa on blogikirjoittaminen. Minusta on ihanaa avata aamulla kone, katsoa tyhjä näyttöä ja alkaa näpytellä juuri siitä aiheesta, mitä kulloisenakin päivänä haluan kirjoittaa. Mikä etuoikeus päästä purkamaan omia ajatuksiaan, pohdintojaan ja kysymyksiään työaikana sanoiksi. Voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan työtäni.

Se, että bloggaamisessa – väkisinkin – yhdistyy oma yksityiselämä ja työ, tuottaa se joskus päänvaivaa.

Minulle omien yksityisyysrajojen pitäminen on ollut koko blogiurani ajan hirveän tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etten kertoisi itsestäni mitään aitoa ja oikeaa. Se on yksinkertaisesti vain jokin sellainen päänsisäinen rima, jota en halua ylittää. Koen, että säilytän itsekunnioitukseni, kun tiedän, missä menee minun rajani.

Se, että ajauduin aikanaan bloggaajaksi – ja myöhemmin tein päätöksen olla sitä – tein samalla myös siirron, joka johti siihen, että osasesta omaa yksityiselämääni  tuli minimittakaavassa julkista. Se on minulle ollut suurimmaksi osaksi aivan fine. Se, mitä olen kirjoittanut ja toisaalta jättänyt kirjoittamatta, on tullut minulta aivan luonnostaan. Yhtäkään postausta tai kommenttiani en ole jälkikäteen katunut, joten kontrolli on säilynyt sellaisena kuin olen sen halunnutkin olevan.

Julkista työtä tekevänä on kuitenkin se puoli, että julkisuuttaan ei voi hallita. Kuten kirjoitin jo aikaisemmin viime vuonna, sitä ei voi valita, haluaako joku naurettava juorulehti painaa nimesi hiljaisen päivän otsikkoon vai ei. Sillekään ei voi mitään, että ihmiset kysyvät – somessa varmasti rohkeammin kuin naamatusten kysyisivät – mitä yksityisimpiä kysymyksiä. Ja kysymistä ei toki voi estää. Mutta se, että hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin halutaan julkinen vastaus – joka näkyy tismalleen yhtä monelle lukijalle kuin itse postauskin – jo vähän herättää suojausmekanismeja.

Minun on ollut vaikea keksiä mitään fiksua ratkaisua tämäntyyppisiin tilanteisiin. Minä uskon rehellisyyteen, läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. Olen sitä mieltä, että jos elää, kuten kirjoittaa, ei pitäisi olla mitään salattavaa. Toisaalta kuitenkin ajattelen niin, että vaikka kuinka joku pitäisi minua epäkypsänä pelkurina, kun en ole heti tilittämässä elämäni koko kirjoa yleiseen lukuun, koen oikeudekseni olla myös vastaamatta. Minusta lapsen huoltajuus, parisuhteen status, menneet ja tulleet palkat ja kaikki oma on omaa – ja saa olla omaa – kunnes itse päätän toisin. (Puhumattakaan siitä, että pitäisi vastata jonkin toisen ihmisen – puolison, lapsen, ystävän, työkaverin, kenen tahansa – elämään liittyviin kysymyksiin.)Ja toisaalta, jos kysyjä itse ei edes omaa nimeään ole valmis tuomaan julki, en koe, että minunkaan olisi velvollisuus avata elämääni enempää kuin postauksessa tuotujen argumenttien verran.

Pakko tähän lisätä yksi ajatus viime viikolta. Kirjoitin postauksen kehujen voimasta ja sain samalla postauksen ekaksi kommentiksi muutaman lauseen siitä, kuinka aurinkopuuterini on huonosti ja kuinka ikääntyminen on alkanut näkyä kasvoillani. Kommentti pahoitti hetkeksi mieleni, koska tiesin itsekin, että näytin kyseisissä kuvissa aika kauhealle. Sitten kuitenkin tajusin, kuinka hemmetin virkistävä ja ihana tuo kommentti olikaan. Nuo sanat kirjoittanut henkilö oli laittanut kommentin julki omalla nimellään. Ei minään diideliduudelina, anonyyminä tai Vierailijana, vaan omalla etu- ja sukunimellään niilläkin seurauksilla, että sai toisilta lukijoilta välittömästi lynkkaukset päälleen. Arvostan tätä naista suuresti. Näin toimitaan, kun ollaan omien – hyvien ja ei-kauniiden sanojen – takana.

Postauksen alussa oli muutama lainaus kysymyksistä, jotka olen viime vuosien aikana blogiini saanut. Toisiin niistä olen vastannut, joihinkin ympäripyöreämmin, toisiin en lainkaan. Joskus olen vähän tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, etten osaa/voi/halua vastata kaikkiin kysymyksiin. Nyt olen tullut niihin aatoksiin, ettei kaikkiin ehkä edes tarvitsekaan vastata.

Joskus julkisessa työssä olevien ihmisten saamia epäkohteliaita kysymyksiä ja sanoja perustellaan sillä, että ”itsepähän ovat ammattinsa valinneet”. Minä ajattelen tästä toisin: Aivan sama, kun kadulla voisi huudella kenelle vain, mitä vain ihan vaan sillä perustellaa, että ”ompahan on vikansa, kun kotoa ulos astui”. Miltä sekin näyttäisi, jos lihottuasi muutaman kilon työkaverisi voisi kutsua koko konsernin neuvotteluhuoneeseen kysyäkseen ainoastaan sinulta, oleteko raskaana. Parisuhteesi laatua epäiltäisiin ja porukalla edessäsi tehtäisiin vetoja siitä, koska suhteesi päätyy eroon. Ja kun joku päivä kaatuisit työpaikan käytävillä – vertauskuvallisesti tai konkreettisesti – olisi rivi työkavereita jo odottelemassa popparit kourassa, jotta pääsisivät katsomaan tätä hupia. Veikkaan, että kokemus silloin inhimillisestä käytöksestä voisi muuttua. 

Lopuksi kuuluukin kysymys: Mikä sinun mielestäsi – lukijan näkökulmasta – on se raja, mihin asti bloggarin on avattava elämäänsä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili)  // paita, Makia* (kotimainen tekstiili) // farkut, Dr.Denim // kengät, Timberland // laukku, LUMI* 

*saatu