#onkopakkojaksaa Kun koko elämä romahti - minä ja loppuunpalaminen.

Mä kerron nyt tarinan, jota en uskonut koskaan kertovani. Tai ei se ole mikään tarina. Se on totta, oli totta ja sen vaikutukset näkyvät vieläkin. Heikkoina hetkinä, väsyneenä. Silloin, kun joku sekunnin sadasosa tuo mieleen jonkin tunteen. Kun joku hetki laukaisee assosiaation tai jokin sana muistuttaa menneestä.

Jos mietin itseäni ja omaa elämääni, olen aina halunnut pärjätä hyvin. Jos totta puhutaan, enemmän kuin hyvin. Niin, että suoritus on ollut kymppiä. Jos en ole päässyt kymppiin haluamillani osa-alueilla, jos homma on jäänyt kouluarvosanalla kasiin tai ysiin, olen kokenut mokanneeni. Soimannut itseäni ja piiskannut toimimaan seuraavan kerran paremmin.

En ole kuitenkaan ollut se perinteinen kympin tyttö niin, että luonteeni olisi ollut ulospäin jotenkin ilmiselvä. En anorektinen liikunta-addikti, oikikseen pyrkivä hikipinko tai vaatekaapin värikoodannut bakteerikammoilija. Olen ollut se, joka on voinut välillä relata, olla ihan aidostikin sellainen huithapeli bussikortin hukkaaja, jolle riitti monista yliopistokursseista vain hyvät tiedot erinomaisten sijaan. Olen siis antanut siimaa itselleni minulle ei-niin-tärkeissä osa-alueissa, mutta niissä tärkeimmissä taas en laisinkaan. Kun olen priorisoinut jonkun (aika montakin asiaa) elämäni tärkeiksi tavoitteiksi ja suorituspaikoiksi, en ole sietänyt häviämistä. Konkreettista, enkä erityisesti oman itseni kanssa tehtyä kilpajuoksua. Silloin vaan paras on riittänyt. Kaikki muu on tuntunut täydelliselle epäonnistumiselle.

Reilu puolitoista vuotta sitten asuin vielä Helsingissä. A oli viimeisiä kuukausia Saksassa. Tein kahta työtä, asuin yksin F:n kanssa, valvoin yöt skypessä, elin koko ajan voimieni äärilaidalla. Olin yhtä aikaa iloinen, täynnä intoa, haaveita ja kuitenkin samalla uupunut ja stressaantunut. Olin sairastellut jo kauan erilaisia pikkutauteja. Oli ollut korvatulehdusta, outoja mahakipuja, jatkuvaa kuumeilua. Makasin välissä sairaana puolipäivää, kunnes taas skarppasin hakemaan F:ää päiväkodista tai revin itseni töihin. Koko ajan takaraivossa painoi syyllisyys siitä, että en tehnyt tarpeeksi tai ollut tarpeeksi. Itkin, kun koin olevani F:lle huono äiti kun sairastelultani en jaksanut touhuta yhtä paljon kuin ennen. Mietin jatkuvasti miten laiminlöin oppilaitani sillä, että sairaana minun tilallani oli sijainen ja tekemäni suunnitelmat eivät edenneet koulussa niin kuin olin ajatellut parhaaksi. Jäi palaveri väliin, tuhlasin toisten ihmisten aikaa.

Kun välissä sitten paranin, yritin korjata sairastelussa tapahtuneet takapakit. Tehdä töitä vähän enemmän, liikkua tuplasti, viettää laatuaikaa F:n kanssa menetettyjen hetkien korvaukseksi, siivota nenäliinat ja flunssalääkkeet pois silmistä. Ja usein se onnistuikin. Kunnes taas joku tauti kaatoi ja kaikki alkoi alusta.

Kaiken tämän keskellä minua painoi ikävä. Vaikka etäsuhde A:n kanssa meni pääosin hyvin, viimeiset kuukaudet olivat tuskaa. Olimme ajatelleet säästää rahaa ja perua viimeisen matkani Saksaan ennen hänen paluutaan Suomeen, koska olihan kotiintulo jo niin lähellä. Se oli virhe! Kutkuttava ikävä muuttui pelkäksi ikäväksi, voimia syöväksi pakkotilanteeksi.

Samaan hetkeen mieltäni painoi niin suuri huoli, ettei sitä oikein uskaltanut edes ajatella. Se oli asia, josta en silloin – enkä koskaan – sen enempää kerro, mutta jota ilman moni pienempikään huoli ei olisi tuntunut niin raskaalle. Tätä en kerro siksi, että haluaisin luoda blogeille tyypillistä teaser-efektiä, vaan yksinkertaisesti siksi, että haluan kertoa, millaisessa tilanteessa olin. Elämässä oli muutakin murhetta kuin se, että oli vähän poikaystävää ikävä.

Kaiken tämän keskellä tapahtui jotain. Olin taas kärsinyt migreenistä ja vaikka sun mistä muistakin oireista monta päivää. Raahauduin töihin, tein hommani – koska niin reippaat tytöt tekevät – mutta välitunnin tuijotin eteeni, enkä edes jaksanut mennä opettajanhuoneeseen välituntisin. Jos totta puhutaan, en oikeasti muista noista ajoista juuri mitään. Muistan vaan olotilan, en tapahtumia. Sumun, väsymyksen ja riittämättömyyden. Ajattelen, että sillä tavalla mielelle käy, kun homma menee liian raskaaksi. Unohtaa ja unohtelee. Unohtelin sanoja ja sen, mitä olin aamulla tai tunti sitten tehnyt.

Tämän seuraavan asian kuitenkin muistan. Oli perjantai. Joku niistä alkuvuoden monista. Marssin terveysasemalle hakemaan reseptiä migreenilääkkeeseen ja tuolle päivälle sairauslomatodistusta. Oikeastihan töistä sai olla kolme päivää pois ilman todistusta. Halusin kuitenkin todistuksen, koska minua hävetti niin paljon, että olin joutunut taas olemaan töistä pois. Olin aloittanut aamun oksentamalla ja migreeni oli kaatanut sänkyyn.

Lääkäri alkoi kysellä asioita ja en oikeasti muista tapahtuneista enää mitään muuta kuin sen, että seisoin hetken päästä terveysaseman ulkopuolella sairauslomatodistus kädessäni täysin äimistyneenä. En ollut saanut vain reseptiä ja yhtä päivää sairauslomaa. Sain kaksi viikkoa. Mutta vain näin aluksi. Tarvittaisiin kuulemma vielä paljon enemmän. Burn out. Olin yrittänyt pyristellä vastaan. Mutta lääkäri pysyi kannassaan. Tästä nyt lähettäisiin liikkeelle.

Laahustin kotiin. Soitin A:lle, esimiehelleni ja äidille. F ei onneksi ollut sinä viikonloppuna kotona. Kun sain oven auki, aloin itkeä. Lyyhistyin lattialle kuin jossain huonossa ja ylidramaattisessa draamaelokuvassa. Makasin ulkovaatteet ja kengät päälläni keskellä eteistä, enkä osannut nousta siitä moneen tuntiin. Sairauslomatodistus, joka samalla hävetti (olinhan epäonnistunut!), antoi vihdoin luvan hellittää. Itkin koko viikonlopun putkeen. Ja jos puhun koko viikonlopusta, tarkoitan sitä. Ihan konkreettisesti nukahdin kesken itkun ja kun heräsin, aloin itkeä uudelleen. Kaikki se monen vuoden tsemppaaminen, jaksaminen, pärjääminen, pelko ja suru purkautuivat yhdellä kertaa. Ei kyse ollut todellakaan vaan töistä. Itse asiassa lopulta aika vähän työtöistä, vaan ennemmin vain siitä, että kaikkea – ihan kaikkea – stressiä elämässäni oli yksinkertaisesti liikaa.

Siitä alkoi matka, joka tuntuu, ettei ole vieläkään ohi. Sairausloman jälkeen päätin irtisanoutua opettajan töistä, koska piti oikeasti tehdä konkreettinen teko oman elämänsä suhteen. Kahta päätyötä ei kukaan jaksa montaa vuotta. En ainakaan minä jaksanut! Minulla oli ollut jo vuosia mitä parhain esimies, joka tuki ja oli ymmärtäväinen. Jolle pystyi kertomaan asiat suoraan ja joka silloin, kun ei enää ollut mitään velvoitteita, soitti ja kysyi vointia. Sellainen ”luvan antaminen” siihen, että sai olla heikko, oli siinä tilanteessa tärkeämpää, kuin osaa ehkä edes kuvitella. Se, että oli aina halunnut olla se jaksava, eteenpäin menevä ja ahkera työntekijä, oli myös osin taakkani. Kun sitten esimies sanoi, että nyt sun on oikeasti levättävä ja et saa kokea syyllisyyttä sairauslomasta, antoi se myös itselleni luvan – edes vähän paremmin – hyväksyä tilanteeni.

Niinpä minä sitten aloin elää vähän erilaista elämää. A tuli Suomeen, me muutimme, kävin ja kävimme läpi vielä monta raskasta vaihetta, johon en itse voinut kaikkiin vaikuttaa, mutta jotka tekivät meidän perheestä sellaisen, kun se tänään on. Tuon kokonaisvaltaisen romahtamisen jälkeen olen tasapainoillut välill’ melankolian ja ilon välillä. Aluksi moni asia Tampereella oli raskasta. Ahdistuin monista asioista ja tietysti äitinä pelkäsin vaikka mitä. Välillä oikein säälitti A, joka oli aluksi rakastunut iloiseen ja reippaaseen naiseen, ja kun hän lopulta pääsi Suomeen, odotti täällä häntä aivan jotain muuta.

Mutta kyllä moni asia on ollut viime vuosina ihan kauhean hyvinkin. Joskus tuntuu kurjalle miettiä synkkiö ajatuksia, edes puhua niistä, kun tiedän olevani monella tasolla ihan hurjan onnekas ja kliseisesti sanottuna: siunattu. Olen pääasiassa iloinnut ja kaikesta tästä huolimatta ollut rehellisesti kaikki nämä ajat onnellisempi kuin koskaan. Vaikka välillä elämä ja omat pään sisäiset möröt ovatkin olleet vaikeita kantaa, olen ollut myös hilpeä, jaksanut keskittyä hömppäjuttuihin, nauraa, innostua, viettää arkea ja rakastaa A:ta ja F:ää.

Nyt joku voisi ajatella, että mitä helkkaria. Että ovatko kaikki onnenhetkeni ja iloni, joita olen blogiin näinä vuosina ja kuukausina kirjoittanut, pelkkää valhetta. Kulissia, kerran tausalla on ollut myös jotain näin raskasta. Mutta ei se niin mene! Nimittäin kaikesta huolimatta myös jokainen ilonhetki, onni ja aurinko ovat olleet yhtä lailla totta ja läsnä. Niiden vastapainona oli vain monta kertaa myös pimeää. Sellaista synkkyyttä, jonka on halunnut pitää itsellään, koska jaettavaksi se on ollut vielä ihan liian raskasta.

Niin paljon kun kirjoittamista rakastankin, on bloggaaminen ollut osin myös ansa tällaisen raskaan vaiheen aikana. Koska olen halunnut rajata välillä täältä blogialustalta pois ne minulle ja meille kaikista arimmat aiheet, havahduin yhtenä päivänä siihen, että se on saanut minut tahtomattani sensuroimaan myös avointa keskustelua välillä yksityiselämänikin puolella. Tajusin nimittäin hetki sitten, että kun minulla on ollut jokin mieltä painava asia, olen usein paljastanut sen vain aivan lähimmille ihmisilleni, koska sellainen oman todellisen sisimpänä suojelu jää helposti ikään kuin päälle. Siksi harva – oikeasti ehkä vain A ja siskoni – näkivät, kuinka pohjalla välillä Tampereelle muuton aikaan olin.

Nyt tuosta romahduksesta on puolitoista vuotta. Moni menneisyyden asia on tasaantunut, taistelun tilalle on tullut hyväksyntä ja asiat ovat niin kuin niiden kuuluukin olla. Aika on parantanut haavoja ja välimatka moneen asiaan tasannut tunteita. Silti välillä oma oloni muistuttaa noista raskaista hetkistä. Tuntuu, kuin vartaloni ja mieleni eivät olisi vielä kokonaan unohtanut menneitä, raskaita vuosia. Itse asiassa alan vasta nyt tajuta, mitä kaikkea menneessä –lähihistoriassa ja paljon kauempana – on tapahtunut. Ja miten historia näkyy minussa vieläkin. Tavassani reagoida, tuntea ja elää. Että burn out oli vaan jäävuoren huippu. Yhden aikakauden rytinällä tapahtunut lopetus. Se, joka vaadittiin siihen, että pystyi aidosti aloittamaan jotain uutta.

Tänä päivänä yritän keskittyä tähän ja tulevaan. Vaikka aina se ei ole helppoa, koska ihminen on kuitenkin monen eletyn elämänsä kerrostuma. Yritän kuitenkin käsitellä menneeni niin, ettei se vaikuttaisi enää nykyhetkeen. Jäljet menneistä tapahtumista minussa on ihan konkreettisia. Huomaan tarvitsevani edelleenkin esimerkiksi ihan eri tavalla unta, kuin ennen burn outia. Olotilani on paljon alttiimpi iskuille kuin aikaisemmassa elämässä, enkä koe olevani enää niin vahva, kuin ennen. Joskus itkeminen on hyväksi ja heikkous todellista vahvuutta, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan kaipaa sitä itseäni, joka ennen romahdusta olin. Armollisuus on päivän sana, mutta se on juuri se, joka minulle on kaikkein vaikeinta. En edelleenkään siedä epäonnistumista ja unohdan jatkuvasti sen, mitä todella jaksan. Hormonit aiheuttavat suuremman mielialavaihtelun kuin ennen loppuu palamistani.

Toisaalta olen iloinen, että ensimmäisen kerran aikuiselämässä uskallan olla tällainen. Burn out   – tai mikä lie oikea termi lopulta olikaan, ei sillä edes väliä  – pakotti polvilleen oman pienuutensa edessä, mutta toisaalta oman itsensä – sen ei-aina-vahvan – löytämisessä on auttanut tuo kaksimetrinen rakas, joka on itse niin vahva, että jaksaa minua myös ihan paskapäisinä hetkinä.

Miksi kerron tämän kaiken nyt? Ehkä siksi, että haluan kertoa, että tällaistakin tapahtuu. Että mahalaskuja on niin erilaisia, eikä kaikki näy – kai – päällepäin. Että ilon ja onnenkin keskellä voi tapahtua mieltä liikaa kuormittavia asioita, eikä ihminen ole joko-tai. Onnellinen tai onneton. Kaikkea sitä voi olla yhtä aikaa. Kaatua ja nousta. Juosta niin, että välillä matka taittuu ryömien.

Ehkä kirjoitin siksi, että nyt se tuntui yksinkertaisesti oikealle teolle. Nyt kun on ihan liian kuuma heinäkuu ja sellainen elämä, joka on juuri sitä, mitä aina kaipasin ja joka välillä pelottaa juuri siksi niin paljon. Se, jonka keskellä opettelen olemaan vajavainen ja se, jossa ei enää pelota kertoa tätä kaikkea.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki (saatu)

 

 

Kommentit

Haitulankeinussa

Rehellinen ja koskettava  kirjoitus, kiitos siitä! Varmasti tällaiset pohdinnat ja avautumiset auttavat monia muitakin vastaavassa tilanteessa olevia. Olet vaatinut itseltäsi todella paljon ja saavuttanutkin paljon, mutta väsyminen ei ole epäonnistumista, vaan inhimillisyyttä. Juuri rajallisuus ja epätäydellisyys tekee meistä ihmisiä ja rakastettavia heikkouksinemme.

Itse tunnistin jotakin samaa tekstistäsi oman persoonani kanssa. Olen kanssa vaatinut paljon itseltäni: piti valmistua yliopistosta huippupaperein ja pärjätä uralla. Käytännön arkiasioissa olin ja olen kuitenkin ollut aika boheemi ja huithapeli. Eniten olen vaatinut itseltäni ihmissuhteissani ja juuri se lopulta uuvutti, empatia ja venyminen, joka vei kaikki voimat. Usein käy niin, että kun kaikki on hyvin ja turvallinen ihminen lähellä, eikä tarvitse enää olla jatkuvassa valmiustilassa, mieli alkaa prosessoida kasaantuneita asioita. Siihen menee aikaa. Kasvuun ihmisenä liittyy aina kipua, mutta se hioo sitä timanttia sunkin sisällä entisestään. 

Karoliina Pentikäinen

Viisaita sanoja <3 Kiitos niistä! Ja ihanaa syksyä!

Haitulankeinussa

Kiitos samoin! 

< 3

Tähänkin sopii se, että älä koskaaan kadehdi toista, ikinä et voi tietää, mikä tilanne hänellä oikeasti on.

Karoliina Pentikäinen

Olen muuten itse käyttänyt tätä sanontaa niin usein!

Olen lukenut blogiasi pitkään. Olen sua noin 10 vuotta vanhempi, mutta palasin vahvasti takaisin aikaisempaan.

Mulla on aina ollut monta rautaa tulessa ja kuvaus tuosta ei kympin oppilas, mutta kuitenkin.. kuulostaa tutulta. Venytään, joustetaan ja mennään maaliin saakka. Mulle avioero tuli yllättäenkin (jälkeenpäin ei ehkä niinkään), kun lapset olivat 7v ja 6kk ja halusin näyttää myös sen jälkeen, että so what, homma on hanskassa. En ollut koskaan ajatellut, että olen heikko vaan tää mimmi vetää ihan niinkuin 'pitääkin'. Olin vakuuttunut, että miehiä ei mun elämässä nyt tarvita, mutta kuinkas ollakaan rakastuin vajaa vuosi erosta ja se oli sit menoa. Mies oli myös eronnut ja hänellä oli yksi lapsi. Se oli ihanaa ja jälkeenpäin olen ajatellut, että jos olisin tiennyt mitä kaikkea tunnemyllerrystä se tuo tullessaan (lähinnä itselleni) olisin varmasti luovuttanut jo alkumetreillä. Mutta rakkaus kannatteli.

Kaikki eteni sitten nopeasti, muutettiin yhteen ja lapset haki paikkaansa. Siinä oli paitsi oman pään kuviot kuin myös ex:ät hämmentämässä. Yritin ihan liikaa, että kaikilla olisi hyvä - ihan kuin se olisi ollut yksin mun vastuulla. Joka tapauksessa olin äärettömän onnellinen ja koin, että en tälläistä ole aikaisemmin kokenut ja samaa mieltä olen tänäkin päivänä. Työskentelin tiedotusvastaavana ja minut siirrettiin johtoryhmään. Siinä sivussa tein toista työtä, joka oli intohimoinen harrastukseni pienestä pitäen. Isäni sairastui syöpään noihin aikoihin, johon vuoden päästä menehtyi ja hänen persoonansa alkoi sairauden myötä muuttumaan osaksi lääkkeiden takia vainoharhaiseksi ja siitä saimme osamme.

Kunnes.. menin jatkuvan migreenin takia työterveyslääkärille. Ja romahdin ihan täysin. Olin vastaanotolla tunnin ja itkin koko sen ajan. Sydän hakkasi ja näköhäiriöt vilisi silmissä. Olisin saanut sairaslomaa kuukauden, mutta vakuutin että viikossa tästä noustaan. Siinä vaiheessa kun kerroin esimiehelleni, hän totesi että perutaan se johtoryhmä ja nyt keskityt olennaiseen. Olin katkera, että näin kohdellaan kun vähän elämä heittelee. Loppupeleissä se oli helpotus ja tästä lähtikin uusi suunta. 3 kuukautta myöhemmin irtisanouduin ja heittäydyin tähän toiseen juttuun eli just siihen mitä olen aina halunnut tehdä ja teen samaa edelleen yrittäjänä. Eihän sekään aina auvoista ole ja kun tekee sydämellään, joutuu jatkuvasti muistuttamaan ettei heittäydy liikaa muita asioita unohtaen ;)

Ymmärsin (tai en kyllä heti vielä siinä vaiheessa, vaan terapian kautta..), että vihdoin mulla on vierellä ihminen, jonka edessä mä voin olla heikko ja uskallan näyttää tunteeni ja itseni oikeasti sellaisena kun mä olen. Se luottamus, jota ei heti tajunnutkaan laukaisi kaikki ne tunnetilat. Uskon, että sullakin on nyt rinnallasi sellainen ihminen, että voit olla ihan oma itsesi niin hyvässä kuin pahassa. Tälle nykyiselle aviomiehelleni olen ikuisesti kiitollinen, että hän jaksoi mun kanssa kaikki meikäläisen kriiseilyt. Jälkiviisaana voi tietysti miettiä, että olisiko edellinen avioliitto ollut pelastettavissa jos vaikka olisi hakeutunut pariterapiaan, ollut itse valveutuneempi. Mutta tällä kokemuksella en siihen usko.

Nyt olemme olleet naimisissa 13 vuotta, lapset on jo isoja ja ihan siskoja ja veljiä eikä enää alkukriisien jälkeen ole tarvinnut muistutella kuka on niiden äiti tai isä, yhdessä ne on kasvatettu ja ex:ien kanssa on välit kunnossa.

En tiedä saitko tästä yhtymäkohtia, mutta toivotan sulle kaikkea hyvää, ja kiitos sun kirjoituksista!!

Karoliina Pentikäinen

Kiitos kun kirjoitit kaiken tämän <3 Oli ihana lukea!

Kommentoi