Opearkea: Revitään persnahasta, kotimetsästä ja kierretään lakia. (Ope-postaus 3/4)

 

Olen kirjoittanut tällä viikolla opettajuudesta ja koulun ongelmista mun näkökulmasta. Jos et ole vielä lukenut niitä, suosittelen, että luet ne tekstit ennen tätä alla olevaa. Aikaisemmat postaukset löydät täältä ja täältä. 

Sanana resurssien puute on niin vanha ja väsynyt ilmaus, että en edes viitsisi sitä käyttää. Mutta samalla se on myös kattokäsite kymmenille asioilla, joka koulussa mättää. Yritän kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

 

Materiaalit. Eli kyllä. 2018 luvun koulukin tarvitsisi kirjoja.

Kun koululla ei ole resursseja, eli kirjaimellisesti rahaa, tarkoittaa se sitä, että monissakaan oppiaineissa ei ole kirjoja. Ainakaan tehtäväkirjoja. Koska tehtävien kopiointi on taas laitonta, tarkoittaa se sitä, että opettaja käytännössä itse tekee materiaalin. Joka tunnille. Ja jos tunteja on esimerkiksi 20 viikossa, voi vaan laskea, paljon jo tällaiseen toimintaa menee aikaa. Jos rahaa olisi, eteen laitettaisiin lapsille valmiit kirjat ja koko se aika, jonka opettaja on puurtanut oppimistehtäviä, voisi käyttää paljon paremminkin.

 

Opetetaanko mediakasvatusta liitutauluhavainnollistamisen avulla?

Kouluja kannustetaan myös lasten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja mediakasvatukseen. Samalla kuitenkin esimerkiksi koulujen omia kirjastoja ajetaan koko ajan alas. Se, missä opettaja pystyi ennen antamaan koulukirjastosta koko luokalle saman kirjan luettavaksi (ja tekemään näin ollen kaikille oppilaille myös samansuuntaiset tehtävät aiheesta), täytyy nyt jokaiselle oppilaalle etsiä kaupungin/kunnan kirjastosta omat kirjansa. Niissä kun ei ole esimerkiksi 25 kappaletta samaa kirjaa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajan on myös tutustuttava yhden kirjan sijaan vähintään 25 kirjaan. Samalla ryhmätehtävien, lukupiirien ja kirjakeskustelujen tilaisuus tyrehtyy. Itse opetin keskimäärin kahdeksaa opetusryhmää yhtä aikaa. Kun jokainen näistä oppilaista luki oman kirjansa, teki se keskimäärin 200 kirjaa, johon minun olisi – periaatteessa – pitänyt tutustua kulloiseenkin yksitellen. 

 

Opettajat pakotetaan rikkomaan lakia

Mediakasvatus vaatisi tietokoneita, läppäreitä ja esimerkiksi leffalisenssin. Tuntuu hassulle, että koulu, jossa on vaikka 400 oppilasta, pyörii 30 läppärin voimin. Sanomattakin selvää, että verkossa oppimista ei ole edes sitä vertaa, mitä OPS edellyttää. Samoin on aika haastavaa pitää vaikkapa mediakasvatusta tv:n ja elokuvien osalta, jos koulussa ei ole laajaa elokuvalisenssiä. Äikän OPS esimerkiksi määrää elokuvakasvatukseen, mutta monissa kouluissa ollaan tässä pattitilanteen edessä. Joko opettajan on rikottava lakia niin, että näyttää oppilaille leffan ilman lisenssiä. Tai sitten OPSia on rikottava niin, että ei näytä mitään. Toisin sanoen opettaja joutuu useinkin toimimaan lakien ja säädösten vastaisesti, vaikka järjestäisi opetuksen miten.

 

Ryhmäkoot, eli miksi opettaja ei ehdi edes katsoa silmiin kaikkia oppilaitaan päivän aikana

Resurssien puute on turhauttaa myös ihmiskontaktimielessä ja pedagogisesti toisella tasolla. On kauheaa, kun tietää, että oppilasta auttaisi tietynlainen tuki, mutta koululla ei ole varaa sellaista järjestää. Esimerkiksi pienryhmät ja eriyttäminen, johon ei reunaehtojen puitteissa voida ryhtyä.

Toisaalta koko ajan kasvavat ryhmät tekevät sen, että todellisten ihmiskontaktien määrä vähenee. Jos 45 minuutin oppitunnilla on 25-32 oppilasta, joista esimerkiksi kuusi tarvitsee syystä tai toisesta opettajan erityistä huomiota, on selvää, että iso osa oppilaista tallautuu jalkoihin niin, että aikuinen ei ehdi edes kertaakaan päivän aikana katsoa heitä silmiin. Itseäni riipi se, että tunnisti ongelman, mutta silti iltapäivällä tajusin, etten ollut voinut antaa huomiotani oppilaille tasapuolisesti. Ei ihme, että tässä tilanteessa jää lasten masennukset, kotiongelmat tai itsetuhoiset aatteet huomaamatta. (Tai erityislahjakkuudet!) Ja se jos mikä, on täysin edesvastuutonta hyvinvointiyhteiskunnan taholta! Uskon, että tämän asian tajuaminen uuvuttaa opettajat: He lähtökohtaisesti haluavat tehdä hyvää, mutta painiskelevatkin lasten auttamisen sijaan koko ajan omatunnontuskissa siitä, että eivät ehdi tehdä tarpeeksi. 

Muistan erään kauhunhetken omalta työuraltani. Olin opettanut erästä oppilasta jo kaksi vuotta, joka ikinen jakso ja viikko useita tunteja. Vasta ysiluokan keväällä tajusin, että tyyppi oli aivan käsittämättömän lahjakas riimien kirjoittaja ja räppääjä. Koin valtavaa itsesyytöstä siitä, etten ollut äikän opena ehtinyt huomioida tällaista piirrettä hänessä melkein lainkaan niiden vuosien saatossa. Ja aloin miettiä, mitä muuta missaisin koko ajan! 

 

Integraation ja inkluusion ongelma

Kun erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden integraatio yleisopetuksen luokkiin aloitettiin, oli ajatus minusta ihana. Siinä ikään kuin poistettiin leimat lasten otsasta, ja samalla monen erityislapsen olo varmasti helpottui, kun ei tarvinnut olla ”se tyyppi erkalta”. Harmi vaan, ettei integraatio toteutunut, kuten se ehkä koulumaailmaan markkinoitiin. Tässäkin syynä ne pirun resurssit.

Kun tukea tarvitsevat oppilaat laitettiin osaksi normaaliopetusta, olisi tietysti tuen pitänyt kulkea myös mukana. Luokkiin olisi pitänyt saada lisää aikuisia ja osaamista ja kaiken lisäksi ryhmäkokoja olisi pitänyt pienentää. Käytännössä monessa koulussa oppilaat vaan sysättiin yleisopetukseen ja opettaja jätettiin tilanteessa yksin. Siis ne tavallisen luokanopetuslinjan tai aineen opetuksen opinnot käynyt opettaja, joka ei välttämättä ole käynyt kurssiakaan yliopistossa koskien erityisopetusta.

Tämä tilanne on oikeasti aika käsittämätön. Opettajat ymmärtävät tilanteen järjettömyyden ja vanhemmat ovat huolissaan – tietysti – omista lapsistaan. Ainoa asia, jota tilanteelle usein tehdään on se, että opettaja venyy (entisestään). Tietävätköhän päättääjät sen, että juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea, ja jotka sitä eivät opettajan ylikuormituksen vuoksi voi saada, ovat suurimmassa riskissä syrjäytyä? Tai sitä, että väkivaltainen erityistä tukea tarvitseva lapsi riskeeraa oman ja 24 muun luokkakaverinsa terveyden päivittäin? Kuka aikuinen sietäisi sitä, että nyrkkivaara olisi läsnä töissä joka ikinen päivä? Tai sitä, että työpäivän normikulku on se, että joutuu mukaan kiinnipitotilanteeseen? Sitä on opettajien ja myös lasten arki monessakin nykykoulussa. Olen käynyt opena jopa kiinnipitokoulutuksen, niin arkipäivää se on. 

 

Revitään persnahasta ja kotimetsästä, koska kutsumushan tämä on

Joskus kun mun isä oli luokanopettajaäitini kanssa metsässä keräämässä käpyjä äidin oppilaiden askarteluihin ja sen jälkeen haali meidän kaapeista askartelutarpeita, isä sanoi, että opettajan työ on ainoa työ, jossa ”työntekijä varastaa kotoa tavaraa työpaikalle”. Tuo juttu nauratti niin hirmuisesti, koska sehän on täysin totta! Tietysti varastaminen on terminä vitsi, mutta sanoissa piilee totuus: Aika monessa muussa työssä kyllä töistä otetaan etuja, mutta harva olisi valmis viemään ilmaiseksi omistaan, jotta voisi suorittaa työtään.

Mun iskän havainto tiivistää sen, kuinka opettajan työ – edelleen – on kutsumusammatti, jonka eteen ihmiset tekevät ihan hassuja tekoja. Jos koululla ei ole rahaa ostaa tarvikkeita isänpäiväaskarteluun, harva opettaja sanoo oppilaille, ettei tänä vuonna lahjoja tehdä. Silloin ope aika usein repii tarvikkeet vaikka niin, että omasta rahapussista jää persnetolle. Itse asiassa: Juuri tähän kiltteyteen ja joustoon tämä valtio luottaa! 

 

Reksit eivät ole lähtökohtaisesti mulkkuja

Joissakin kommenteissa – taisivat kaikki tosin olla muilta kuin itse opettajilta – peräänkuulutettiin sitä, että opettajan töiden ongelma on se, että esimiehet eivät osaa työtään. Itse olen kyllä lähtökohtaisesti eri mieltä. Totta on, että rekseissä voi olla samanlaisia mulkeroyksilöitä kuin muuallakin maailmassa, kaikilla muillakin aloilla, mutta koulun ongelmat eivät johdu rehtorista. Koulua säätelee niin monet lait ja velvoitteet, joita kaikkien – myös reksien – on pakko noudattaa.

Resurssipula näkyy toki myös esimiehissä. Jos rehtori on yhtä aikaa hallinnollinen johtaja, henkilöstöjohtaja, kirstunvartia ja juoksentelee välillä pitämässä pahimmassa tapauksessa vielä oppituntejakin, ei tarvitse paljon miettiä, mistä kiikastaa. Rekseillä on myös järjettömät paineet. Mitä-tahansa-koulussa-tapahtuukin, on se aina rehtorin vika. Oppilas satuttaa itseään liikkatunnilla – Rehtorin päätä halutaan oikeudessa pölkylle. Oppilas jää koulun edessä auton alle – Eikö rehtori ole hoitanut asioita oikein? 

 

Pätkätyö

Opettajilla on pitkät lomat, mutta yhä useampi pätevä maisteri juoksentelee pätkätöissä, joissa on kokonaisen kesän – juuri sen ihanan pitkän opekesäloman ajan – työtön. Työkkärissä on harvoin tarjolla töitä työttömälle opettajalle kesä-heinäkuuksi. Kumma juttu. Olen varma, että moni koulu hyötyisi siitä, ettei opettajat vaihdu vuosi vuodelta ja että opettaja saisi kesän kerätä akkuja sen sijaa, että venyttää penniä tai tekee kesätöitä toisaalla.

 

Stressissä empatiakyky katoaa

Luin vähän aikaa sitten lehdestä (olikohan Hesarista) jutun siitä, kuinka stressaantuneena ihmisen empatiakyky heikkenee. Juttu oli mielenkiintoinen ja kun mietin sitä ihan jo itsenikin kannalta, niin pystyin uskomaan teorian täysin. Niinhän se on: Silloin, kun oma elämä tuntuu kaatuvan päälle, tulee helpommin tiuskittua muille. Ja myös vähäteltyä muiden ongelmia. Empatiakyky on kateissa.

Uskon, että resurssien puute heijastuu yksittäisten työtaakkojen lisäksi opettajilla myös niin, että samalla kun stressi kasaantuu, me-henki häviää. Muistan itsekin, että kun istuin haastavan (tätä sanaa – haastava – kouluissa rakastetaan, kun ei saa sanoa enää vaikea, rankka tms) työpäivän keskellä opehuoneessa. Ja kun olin saanut käytyä sen päivän ekan kerran vessassa ja otettua kupin kahvia eteeni, joku kollega tuli kertomaan, kuinka kauheita ”sun valvontaluokan pojat taas oli” ja kuinka mun pitäisi nyt A)puhutella pojat B)soittaa niiden kotiin tai C)ylipäätään muuttua joksikin ihmeyksilöksi, joka voisi seurata niitä ”omia” lapsosia joka käänteessä.

Kun päivä oli ollut muutenkin rankka, muistan, kuinka useammankin kerran tuli sellainen olo, että ”vittu! Opettele pitämään itse rotia siellä luokassa, äläkä tule mua asialla vaivaamaan, kun en sun tunnille kuitenkaan voi tulla mukaan”. Todellisuudessa lupauduin – tietysti – hoitamaan tilanteen.

Kysehän ei ollut siitä, että olisin oikeasti pitänyt toista maikkaa huonona. Tai edes sitä vääränä, että hän jakoi asian minun kanssani. Päinvastoin! Hän toimi tismalleen oikein. Oikeasti koko empatiaton ajatukseni johtui sitä, että olin itse niin poikki sillä hetkellä, etten olisi jaksanut yhtään ainoaa lisäongelmaa.

Sain ensimmäiseen opepostaukseeni kommentin, joka tiivistää mielestäni aika hyvin opettajanhuonemaailmaa ja sitä, että kun oman työn taakka on kova, ei haluta nähdä enää muiden taakkaa. Kommentti meni näin: ”Halusin vaan tulla kertomaan kommentteja lukeville opettajaopiskelijoille ja opettajan työstä haaveileville, että kyllä meitä omaa työtään rakastavia opettajia vielä löytyy. ” Kommentti oli kirjoitettu kauniisti ja asiallisesti (niin kun muuten kaikki muutkin kommentit mielipiteestä huolimatta, kiitos siitä tuhannesti!), mutta silti se mielestäni kertoo surullisella tavalla siitä, missä opettajanhuoneissa ja kouluissa on perustavanlaatuisesti vialla: Jos nostat ääneen epäkohdat, kerrot väsymyksestä ja työn rankkuudesta, pidetään sitä usein synonyymina sille, että EI RAKASTAISI työtään. Tämähän ei ole lainkaan niin yksinkertainen asia! Minä nimittäin ajattelen niin, että väsymys kumpuaa juuri siitä, että jengi rakastaa työtään niin paljon, että haluaa tehdä koko ajan parhaansa. He välittävät aidosti lapsista ja väsyvät kun huomaavat, ettei opettajuus olekaan sankaritarina, jolla saa pelastettua lapsia ja perheitä. Sellainen arjen läsähtäminen kasvoille nujertaa monen humaanin maailmanpelastajan mielen.

 

Päätin viime viikolla, että alan taas vastailla tänne kommenttiboksiin niin tiheästi kun ehdin, koska inhoan sitä, että se homma on jäänyt tässä viime aikoina tauolle. Nämä opejutut ja asiani siitä kommentoin kuitenkin täällä postauksissa, mutta olen lukenut teidän kommenttinne (monte kertaa!) ja haluan edelleen, että boxissa käydään keskustelua. Kiitos äärimmäisen fiksuista ja avaavista kommenteistanne! Huomenna vielä muutama opeasia, josta haluan kirjoittaa.

-Karoliina- 

Kuva:Laura Ikonen