Opettajanhuoneitkuja ja nyrkkejä. (Ope-postaus, 4/4)

Jaahas. Ope-saaga alkaa olla tällä erää lopuillaan. Vaikka. Onhan mulla vielä muutama asia koskien sitä, miksi mun mielestä opettajat väsyy. Vaihtaa alaa.

 

Palkka ei vastaa koulutusta

Opettajan palkka on asia, joka nostetaan esille tasaisin väliajoin. Ja kyllä. Onhan se aika kehno (varsinkin lastentarhanopettajien!), jos ottaa huomioon koulutuksen pituuden suhteessa maamme keskikuukausiansioon (3 631e/kk, 2017). Tilanteessa on muutama ongelmakohta.

1. Jo pelkkä lähtöpalkka on koulutukseen nähden alhainen. Lastentarhan opettajat ovat vähintään yliopiston käyneitä kandeja, kaikkien pätevien peruskouluopettajien täytyy olla vähintään yhden oppiaineen ja pedagogisten opintojen maistereita. Jos ottaa lähes minkä tahansa muun alan, jossa koulutus on sama, palkka on parempi. Ja ei: Tätä ei edelleenkään selitä opettajan pitkät lomat, ja vuoden koko kiertoon jaettu palkka, joihin niin usein vedotaan. Huono se on silti. 
2. Etenemismahdollisuudet uralla ja palkallisesti ovat olemattomat. Jos ottaa mukaan kaikki ikälisät ja työnvaativuuslisät, opettajan palkka nousee työuran aikana (jos on siis valmistumisesta eläkeikään) noin muutaman nettokympin (!) verran vuodessa.
3. Hassua on myös se, että toisin kuin monissa muissa ammateissa, opettajan palkka voi laskea, vaikka työpaikka pysyisi samana ja kokemus lisääntyisi. Ainoa asia, josta opettaja voi nimittäin saada lisätienestiä, on lisätunnit (=opetusvelvollisuuden yli menevät opetustunnit). Nämä tunnit ovat kuitenkin kiinni aika kulloisestakin resurssista ja oppilasmäärästä, joten kokeneenkin opettajan palkka voi laskea uran edetessä.
4. Pimeintä tässä yhteiskunnassa on se, että minä saan yhdestä Instagram-kuvasta saman verran rahaa, kun sain opettajana KUUKAUDESSA siitä, että pidin kaksi lisätuntia ja yhden tukiopetuksen JOKA VIIKKO. Se on mielestäni väärin! On ihan totta, että palkka ei pelasta, jos ammatti ei muuten ole oikea. Mutta jos huono palkka heijastelee yhteiskunnan arvoasteikkoa, syö se ammatillista itsetuntoa.

 

Yliopisto ei valmista kohtaamaan oikeita ihmisiä

Vaikka yliopistossa opeopiskelijoille onkin pedagogiset opinnot ja harjoittelut, ei normaalikoulun meno vastaa normaalin koulun menoa. Mä olin ollut reilun vuoden jo kokopäiväisesti töissä koulussa, kun suoritin viimeisen opetusharjoitteluni. Kun sitten katsoin sitä hipihiljaista, mutta alati innostuvaa harjoitteluluokkaani, tajusin, ettei tämä tilanne vastaa millään tavalla sitä tavallista peruskoulua. Ei varsinkaan, kun niitä yksittäisiä opetustunteja hiottiin ja suunniteltiin tunti tolkulla.

Yliopiston ongelma on se, että se kasvattaa tutkijoita, ei opettajia kentälle. Ei siellä kerrota, mitä tehdä, jos oppilas viiltelee itseään. Ei sitä, kuinka ottaa humalaiset vanhemmat vastaan arviointikeskusteluun, eikä sitä, miten toimia, kun teini-ikäinen oppilas tunnustaa vastavalmistuneelle opettajalle rakkauttaan tai päättää vetäistä pään sekaisin ennen aamutunteja.

 

Vittusaatana, älä herpaannu koskaan

Kaikki, jotka tuntevat minut yksityiselämässä, tietävät, että olen aika kova kiroilemaan. Siksi en säikähdä ekaa ”voi pentele -huudahdusta”. Mutta se koulun jatkuva melusaaste, ja varsinkin teineille tyypillinen ronski kielenkäyttö syö ihan oikeasti todella paljon voimia. Ymmärrän hyvin, että kiroilu kuulu usein osana teini-ikää, eikä se minustakaan ole mikään maailman suurin synti. Tämä ei silti poista sitä, kuinka ainainen kiroilun kuuleminen vie voimia. 

Kun olin opettaja, en juuri ikinä kuunnellut musiikkia, kun en vaan yksinkertaisesti kestänyt enää yhtään lisämelua elämääni. Samoin hiljensin F:n aina päiväkoti- ja työpäivän jälkeen iPadin kanssa puoleksi tunniksi, ja vasta sitten jaksoin olla taas äiti. Halusin vaan yksinkertaisesti olla aivan hiljaa.

Joku ei-opettaja taisi ihmetellä, miten esimerkiksi 6 tunnin työpäivän jälkeen voi olla niin väsynyt. Teen nykyisin töitä 8- 10 tuntia joka päivä. Ja todella usein niin, että en varsinaisesti pidä taukoa edes ruokkiksen vertaa (kiitos Woltin). Silti työn kuormittavuus on aivan eri luokkaa, koska minun ei tarvitse olla sataprosenttisesti läsnä koko ajan. Voin huonona päivä uppoutua hetkeksi omiin ajatuksiini, olla tarvittaessa hiljaa tai jakaa iloja ja murheita sopivassa välissä työkavereiden kanssa. Eikä palaverissa useinkaan istuta kahta-kolmea tuntia enempää kerralla. 

Opettajana sen sijaa piti olla kaikki aistit valppaina siitä samasta sekunnista lähtien, kun töihin aamulla meni. Ei siinä voi sanoa lapsosille, että ”mä tässä chillailen hetken ja virityn päivän tunnelmaan. Aloitetaan hommat vartin päästä.”

Sama pätee siihen, miten yksityiselämä ei saa periaatteessa näkyä opettajan toimissa yhtään. Se, missä aikuistöissä voi sanoa kollegalle, että on vähän paha mieli, kauhea pääkipu tai vaikkapa keskenmeno alla, ja on siksi vähän poissaoleva töissä, ei päde luokkatilanteeseen. Vaikka yksityiselämässä olisi tapahtunut mitä, ei opettaja voi herpaantua, tai muuten koko tilanne räjähtää käsiin. 

 

Kirjaaminen ja jatkuva uhka siitä, että munaa 

Se, mikä mua ehkä eniten sapetti opettajan töissä, oli joka ikisen asian kirjaaminen ylös. Jos sulla oli huoli oppilaan henkisestä tilasta, sen kun vaan kirjaamaan sitä lomakkeeseen. Jos aistit oppimispulmaa, kirjaamaan vaan. Jos sait tietää sisäilmaongelmista, piti täyttää lomake. Jopa se, kun kerran raskaana ollessa sain oppilaalta nyrkin mahaan, (ja toisen kerran tikit silmäkulmaan), oltiin ekana vaatimassa väkivaltatilanneraportin rustaamista.

Kaiken tämän kirjaamisen takanahan on se julmettu pelko, joka koulumaailman ympärillä pyörii. Opettajia ja kouluja vaaditaan vähän väliä tilille jos mistäkin virheestä, joten kirjaamisen ajatellaan olevan meidän työntekijöiden avuksi. Että eipähän ainakaan päästä sanomaan, että on tehty väärin. Olen itse asiassa käynyt jopa kolmetuntisen luennon siitä, missä OAJ:n lakimies kertoi erilaisia tilanteita, joissa opettaja on joutunut kuseen tehtyään väärin. Tämän tietysti oli tarkoitus auttaa meitä opeja, jotta emme joutuisi pulaan. Itseäni tosin alkoi vaan, juuri toista vuotta opetehtävissä olevana keltanokkana, vaan ennemminkin pelottaa. 

 

Kaikilla on mielipide koulusta

Koulun yksi haaste on se, että jokaisella on siitä mielipide tai kokemus, vaikka ei olisi itse koulurakennukseen 50 vuoteen astunutkaan. Kuten jo sanoin ihan ekassa postauksessani, minun mielestä koulu on muuttunut jo viimeisen kymmenenkin vuoden aikana niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Joten 20 tai 50 vuotta on jo eri universumissa.

Ymmärrän myös, että yhteiskunnallisesti koulu on tärkeässä keskiössä, joten siksi ihmiset haluavat jakaa koulun suhteen näkemyksiään. Vaikka out of the box -ajattelu on monesti enemmän kuin tervetullutta, on se välillä myös sellaista, ettei se vie tosielämässä – siellä koulun sisällä – asioita ainakaan parempaan suuntaan. Koulu kun nyt sattuu olemaan vielä vuonna 2018 koulu, eikä mikään yrityskylä-kyberavaruus, vaikka kuinka haluttaisiin karistaa koulun dinosaurusluonne tästä päivästä menneeseen.

Minusta oiva esimerkki tästä oli ensimmäiseen opepostaukseeni saamani kommentti:  ”Pitääkö oppimateriaalikin tehdä joka tunnille uudestaan? Olen ajatellut, että yksi pitkään opettaneen hyvä puoli on se, että hänellä on materiaalit valmiina ja niitä on helppo tarvittaessa muokata ja hän osaa opettamansa aineen ”ulkoa” ja siksi pystyy myös keskittymään niihin oppilaisiin ja kaikkiin ristiriitatilanteisiin luokassa.” Ja tietysti ymmärrän, että mistäs sitä tietää toisen ihmisen ammatista, kun en minäkään tiedä kenenkään muun kuin omani kiemurat, joten vinkkien anto on oikeasti vain sitä, että halutaan aidosti auttaa.

Mutta jos edelleen kuvitellaan, että nykypäivän opettaja astelee luokkaan jotkut 12 vuotta sitten tehnyt tuntisuunnitelmat kainalossa, iskee kalvot esille ja vetää vanhalla kaavalla, mutkistaa se aika paljon keskustelua koulun nykytilasta. Ja se ehkä onkin se suuri ongelma! Ulkoapäin tulee paljon ohjeita ja käsityksiä, jonka keskellä – todellisuuden kanssa ristipaineessa – sitä sitten yritetään tehdä parhaamme. Siinä mielessä koulu on julkisuudessaan hyvin erilainen ammatti kuin joku yksityisen sektorin ala.

Tästä aiheesta pieni esimerkki mun työuralta. Kielenhuolto (pilkut, pisteet, yhdyssanat yms) kuuluu periaatteessa opetettavaksi joka luokalle yläkoulussa. Pidin yleensä sellaisen kielenhuoltojakson, eli opetin kaikille opetusryhmilleni luokka-asteesta riippumatta kielenhuollon aina samojen viikkojen aikaan. Se teki sen, että yhdessä jaksossa opetin samaa asiaa noin neljän viikon ajan jokaiselle ryhmälle. Toisin sanoen pelkkää kielenhuoltoa 72-104 tuntia vuoden sisällä (riippuen tuntimääristäni,  jotka olivat vuosien aikana 18-25h/vko).  Ja koska olin koulussa sen yhdeksän vuotta, opetin PERIAATTEESSA tismalleen niitä samoja asioita noin 648-900 oppitunnin ajan. Ja joo: Joku kielenhuoltoprojekti, muistisääntö tai harjoite saattoi olla sama, mutta yksikään tunti ei ollut samanlainen. Eikä yksikään luokka tai yksilö. Toisin sanoen kertaakaan niille 648-900 oppitunnille ei voinut mennä asenteella, vedelläänpä jotain vanhasta muistista. Totta on, että MINÄ kyllä muistin asiat. Mutta jokainen opetustilanne ja oppilas oli yksilö.

 

Kiitos tästä koko viikon kestäneestä paluusta opettajan elämään teille. Olette kommentoineet rakentavasti ja virkistäneet muistiani!

Pakko jakaa lopuksi, kaiken tämän kritiikin keskellä ihana kohtaaminen oppilaiden kanssa vuosien takaa. Mulla oli eräs AIVAN huikea opetusryhmä, joka omalla villillä luonteellaan laittoi paketin ja opettajien päät usein aivan sekaisin. Mutta. Ne ihmiset siellä olivat täyttä kultaa. Kun mä kerran olin itkenyt opettajanhuoneessa mun mummon jouduttua sairaalaan ja astelin luokkaan sen jälkeen kyyneleet pyyhittyäni coolisti, tajusivat nämä yksilöt punakasta naamastani, että kaikki ei ollut ihan ok. Muuten aina niin mölisevä luokka veti jo käytävällä ihan hiljaiseksi, ja yksi, se kaikista levottomin, tuli eteeni huolestunut ilme naamalla:

”Sallinen, onko kaikki ok?” Nielaisin reippaasti ja mumisin, että mummo on joutunut sairaalaan, mutta kaikki on aivan hyvin ja tästä nyt vaan aloitellaan tuntia. Astelin luokkahuoneeseen ja lauma seurasi minua. Iskin tavaroitani pöydälle ja ihmettelin, kun kukaan ei mennyt omille paikoilleen. Sitten joku rykäisi rivissä. ”Mitä jos annettaisiin ryhmähali?” kuului joukon keskeltä vähän epävarma ääni, ja niin, ennen kuin huomasinkaan, olin parinkymmenen ysiluokkalaisen tiukassa yhteishalissa.

Joten siksi. Juuri noiden kohtaamisten ja ihanien nuorten vuoksi tuo ristiriitainen, vaikea, väsyttävä ja välillä hermot vievä ammatti on niin upea. Siinä – lopulta – ollaan ihmisiä ihmisille!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä