Ostanko jatkossa ulkomaisia tekstiilejä? Eli pohdinta 3/3 suuresta kotimaisten tekstiilien vuodesta.

 

Oikein sormet syyhynnyt, että pääsen kirjoittelemaan tätä viimeistä postaustani koskien kotimaisten tekstiilien vuottani 2018.  Tuntuu, että vuoden aikana on tullut aiheen tiimoilta niin monta havaintoa ja aatosta, että haluan jakaa ne myös teidän kanssanne. Tässä siis niitä, ajatuksenvirtana.

Ensinnäkin. Kotimaisten tekstiilien arvostus omissa silmissäni on viime vuoden aikana noussut. Se, missä ennen kuvittelin, ettei kotimaassa enää tehdä juuri mitään kiinnostavaa, onkin saanut aivan uusia sävyjä. Täällä suunnitellaan ja myös valmistetaan paljon sellaisia tuotteita, joista en ole aikaisemmin edes tiennyt. Tai joiden kotimaisuusastetta en ole tiennyt. On nimittäin edelleen paljon sellaisia yrityksiä, jotka eivät pidä mitään melua siitä, että ovat Suomesta! Pieni vinkki siis: Pitäkää melua! Isosti! On upeaa, miten paljon Suomessa on vielä tekstiiliteollisuutta muodossa tai toisessa.

Toisaalta olen tajunnut myös sen, ettei tuotanto ulkomailla ole läheskään aina mikään helvetin esikartano. Tuotteita kun viedään tehtäväksi ulkomaille niin monista syistä. Yksi syy on se, ettei Suomessa ole enää tekijöitä. Esim. Kivat on etsinyt lisää ompelijoita Suomeen vuosikaudet, mutta koska niitä ei ole tarpeeksi, täytyy kiireaikaan jotkut saumat ommella Virossa. Ihan vaan siksi, jotta pipoja yksinkertaisesti saadaan myyntiin. 

Toisekseen tuotannon vieminen ulkomaille on osin myös hyvä juttu. Tarkoitan tällä sitä, että tuotannon vienti ulkomaille mahdollistaa toisaalta työllistymistä omalta osaltaan myös Suomessa. Moni kotimainen tekstiiliyritys kun jäisi perustamatta, jos sen tuotteita ei voisi valmistaa vähän alhaisemmin kuluin ulkomailla. Faktahan on nimittäin se, että yritys tarvitsee toimiakseen myyntiä. Ja jos tuotteet ovat valmistettu Suomessa, ovat ne usein myös kalliimpia ja samoin myynti pienenee, eikä yrityksen pitäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Jos yritys kuitenkin voi teettää tekstiilinsä pienemmin kuluin ulkomailla, on sillä mahdollisuus palkata kotimaahan ammattilaisia: logistiikkahenkilöitä, suunnittelijoita, tuotannon ihmisiä, myynti- ja varastohenkilöitä ja esimerkiksi yritysjohtoa. Jos yritys vielä maksaa veronsakin Suomeen, on siitä meille kotimaassa paljon etua, vaikka itse neulos tehtäsiinkin muualla. 

Globaalisti ajateltuna taas on hienoa, että suomalaiset voivat tarjota elinkeinoa myös muualle maailmaan.

Ehkä vuosi 2018 opettikin minulle erityisesti sen, ettei tämä tekstiiliteollisuus ole jakautunut vain hyvään Suomeen ja pahoihin ulkomaihin, vaan ulkomaissakin on eroja. On täysin eri asia teettää vaatteet 7-vuotiailla lapsilla intialaisessa hikipajassa kuin vaikkapa aikuisilla työntekijöillä hyvin valvotussa eurooppalaisessa tehtaassa. Eikä Kiinakaan ole aina se kauhea myrkkyjen ja epämääräisten olosuhteiden Kiina. On myös sellainen Aasian tekstiiliteollisuus, jossa ihmiset työskentelevät maan palkkatasoon nähden hyvissäkin duuneissa, työnantajan järjestäessä heille asunnot ja koulutuksen.

Vuosi 2018 muuttikin musta-valkoista ajatteluani suuntaan, jossa on enemmän värejä. Toisaalta myös ulkomaiden ”hyvyyden” ymmärtäminen oli hyvä juttu. Tajusi, että myös muualla tehdään asioita oikein! Toisaalta sekin alkoi ahdistaa, ettei voinut tuomita kaikkea ulkomaista tuotantoa yksioikoisesti. Vastuullisten ja ei-vastuullisten vaatteiden tunnistaminen kun ei olekaan niin yksinkertaista, kun aluksi luulin. On nähtävä merkin, valmistusmaan ja kaiken sellaisen taakse, jota tavallisen kuluttajan on tosi vaikea nähdä. Joskus jopa mahdotonta.

Näin omasta näkökulmastani taas vaatteiden käytettävyys tai ostoksen järkevyys (jos siis mitataan sillä, kuinka usein vaate päätyy päälle) ei ole aina ollut kiinni siitä, missä tuote on valmistettu. Tässä kohdassa onkin ollut tärkeä miettiä sitä, että vastuullisessa vaatekaapissa on monta aspektia. Toisaalta se, missä, miten ja mistä materiaaleista tuote on tehty. Mutta toisaalta myös se, mitä tarvetta tuote täyttää omassa vaatekaapissa. Onko sille oikeasti tilaus omassa pukeutumisessa, sopiiko se omalle kropalle, tuleeko vaatetta käytettyä usein ja onko vaate sellaista materiaalia, että sitä tulisi itse huollettua tuotteen vaatimalla tavalla? 

Tajusin nimittäin vuoden aikana, ettei kaikki kotimaiset tekstiilit ole vastuullisia ostoksia, jos niitä en itse todella tarvitse. Siinä ei auta sertifikaatit ja kotimaan liput, jos tuotteen ostaa ihan vaan turhuuttaan. Huomasin nimittäin erehdysten kautta, että ”selitin” itselleni hyväksi ostokseksi jotkut sellaiset vaatteet, joiden ostaminen oli itselleni täysin turhaa. Ostin esimerkiksi KAKSI Uhanan merinovillatakkia, vaikka oikeasti tarvitsin vain yhden sellaisen. Oli kuitenkin helppo patsastella hyvän ostoksen gloriassa, koska olihan vaatteet sentään Uhanalta.

Toisaalta minulla alkoi myös hämärtyä se, millainen ostos oli itselleni hyväksi. Nimittäin samalla, kun aloin kytätä made in -lappujen alkuperämaata, unohdin, miltä itse näytän. Erehdyin ostamaan kotimaisen haalarin, joka maksoi miljardeja (ainakin melkein), mutta jonka mittasuhteet olivat minulle täysin väärät ja jonka materiaalikin sellaista, ettei se tulisi kestämään käyttöäni. Siis se, mitä olen vuosikymmenten aikana oppinut itsestäni pukeutujana ja omasta vartalostani, tuntui välillä unohtuvan alkuperämaata kytätessä.

Mitäs nyt siis tästä eteenpäin? Uskon, että kaikki oppimani ei ole mennyt hukkaan. Ja ihan varmasti jatkossa katson enemmän tekstiilejä kotimaasta kuin ennen viime vuotta. Tiedän, että moni viime vuonna alkanut yhteistyökin jatkuu tälle vuodelle. Oma innostukseni syynätä tuotteen alkuperä ja vastuullisuus ei ole ainakaan siis kadonnut minnekään.

Toisaalta tulen varmasti ostamaan enemmän tekstiilejä ulkomaisilta firmoilta vuonna 2019, kun viime vuonna kiellon aikana ostin. Silmäni on kuitenkin kriittisempi kuin aikoihin. Varsinkin materiaalilaput ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Suomessa kun kukaan ei tee tuotteitaan jostakin karmeasta tekokuidusta, tuli opittua hyvään. On vaikea kuvitella, että ostaisin enää koskaan jotain akryylineuletta tai ihoon liimautuvaa polyesteripaitaa.

Ehkä vuosi 2018 olikin sellainen kokonaisuuksien ymmärtämisen vuosi. Ennen kaikkea sen, että vastuullinen pukeutuminen on made in -ladun ja omien vaatteenkäyttötottumusten liitto. Joskus paras valinta on 250e maksava kotimainen tekstiili, jos tietää, että tuotetta tulee käyttämään vuodesta toiseen. Mutta jos ulkonäkö ja malli ei miellyttä, voi parempi valinta olla siinä tapauksessa se muutaman kympin ketjuliiketuote, jossa osuu kaikki ulkonäöllisesti nappiin.

Harmi (ja onni?), ettei tämäkään asia ollut niin itsestään selvä – oikean ja väärän jako – millaiseksi sen alussa kuvittelin!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Part Two (By Emka) // hame, Noisy May // sukkikset, Aarrekid // lasit, Specsavers // muki, Marimekko