Niin se vaan on vierähtänyt kokonaan puolikas vuosi siitä, kun päätin, että ostan tänä vuonna vain kotimaisia tekstiilejä*.

Kun päätin, etten osta tänä vuonna ulkomaisia tekstiilejä, takanani oli pari epäonnistunutta ostolakkojaksoa, jotka eivät olleet tuottaneet sellaista tulosta, kun halusin. Halusin nimittäin oppia vähentämään kulutustani, pitämään kaappini tyhjempinä ja ennen kaikkea arvostamaan sieltä jo löytyvää vaatevarastoa. Ja tukemaan kotimaisia tekijöitä silloin, kun koin, että jotain uutta tarvitsisin.

Puoli vuotta on mennyt tässäkin asiassa nopeasti. Toisaalta kehitystäkin tekstiiliasioihin suhtautumisessa on tapahtunut samaa rivakkaa vauhtia. Se, missä aluksi kipuilin kaikkea sitä, mitä en SAISI ostaa, ei tunnu nyt yhtään minkäänlaiselle pinnistelyn kohteelle. Valinnat tuntuvat luonnollisille. Vähän sama, kun en osta koskaan itselleni leipää, jossa on gluteenia. Välillä harmittaa, että joku ihanalle tuoksuva leipä jää maistamatta, mutta en minä sitäkään jää sen enempää murhehtimaan. 

Vuosi on mennyt tiivistetysti näin:

• Olen ostanut todella vähän mitään. Tämä on ollut siis parempi ostolakko, kun mikään aikaisempi ostolakko itsessään.
• Kotimaisten tuotteiden hinta on poikkeuksetta kalliimpi kuin joidenkin muiden, joten olen tullut paljon harkitsevaisemmaksi ostojen suhteen. Sellaisia heräteostoksia ei tule enää juuri tehtyä.
• Ne vaatteet, jotka olen ulkomaisilta tekijöitä/firmoilta/tuottajilta hankkinut, ovat tuntuneet siinä mielessä perustelluille, etten olisi saanut sellaisia kotimaisilta tekijöiltä. Farkut ovat esimerkiksi yksi sellainen artikkeli, joita en vaan mieleisäni kotimaasta löydä. 
• Olen huomannut, että erikoistilanteet koettelevat päätöstäni. Esimerkiksi omat häät ja siskon tulevat 50-lukuhäät ovat ajaneet ostamaan ulkomaista, kun mieleistä ei ole löytynyt kotimaisista. Tosin: Uskon, että jos häärekvisiitan tai rockabilly-asujen käyttäminen olisivat arkipäivääni, onnistuisi näidenkin kanssa suosimaan paljon enemmän kotimaista. Huomasin nimittäin, että kun maasto oli tuntematon, en osannutkaan toimia siellä yhtä hyvin kuin omantyylisten perustekstiilieni suhteen.  
• Blogiyhteistöiden kannalta on ollut jotenkin vapauttava se, että toimintakenttäni on kaventunut. Olen ottanut vastaan muutamia ei-kotimaisia vaatteita, mutta usein olen pyytänyt vaihtoa kotimaiseen vastaavaan. Varsinaiset vaatekampanjat olen tehnyt vain kotimaisten tekstiilien osalta. Ulkomaisista tekstiilikampanjoista olen kieltäytynyt tänä vuonna järjestelmällisesti. Ei siksi, että noissa firmoissa ja heidän tuotannossaan olisi mitään vikaa. Koen vaan, että jos olen tähän nyt lähtenyt, haluan tehdä valinnat vähän eri tavalla kuin muina vuosina. Siksi linjanveto tähän väliin on tuntunut hyvälle. 
• Lapsen vaatteiden kanssa olen ollut lähes samanlainen kuluttaja kuin ennenkin. Vaikka hänen asunsa tähän projektiin eivät kuuluneetkaan, olin kuitenkin ajatellut, että voisin toimia niissäkin kotimaisemmin. Lapsen vaatteiden kanssa toiminta vaatii kuitenkin hermoja, koska lapsella itsellään on niin selkeä maku (lue: H&M ja Adidas) ja toisaalta lapsi kasvaa sitä tahtia, että puolen vuoden päästä vaate ei enää mahdu, joten joskus en ole rehellisesti raaskinut ostaa sitä kotimaista tuotetta halpiksen sijaan.  
• Kotimaisten tekstiilien löytäminen samalla vaikeuttaa, mutta myös helpottaa vaatteidenetsintäprosessiä. Toisaalta nettiin ei voi mennä enää etsimään vain ”mustaa takkia”, vaan täytyy tuntea ne paikat, josta kotimaista saa. Sellaisen kentän opettelu vie aikaa. Toisaalta ostokentän kapeneminen myös helpottaa. Tietää ne täsmäiskupaikat, joista tekstiilejä etsii. Ja silloin muut voi jättää ulkopuolelle. 

Yksi omituinen puoli tässä puolessa vuodessa on myös tullut sivutuotteena. Samalla kun ostan vähemmän, luovun vanhoista tekstiileistäni paljon pienemmällä tuskalla. Muistatte ehkä, että lahjoitin alkukesästä kolme pussukkaa F:n ja minun vaatteita, ja taas alkuviikosta siivotessani kaappeja lähti sieltä pois 3 Ikea-säkillistä A:n, minun ja F:n tekstiilejä.

Tällä kertaa osa vaatteista menee myyntiin nettikirppikselle, osa odottaa vielä Tampereen Hopen ovien avautumista elokuun alussa.  Tällä kertaa uskalsin luopua vielä isommalla kädellä myös sellaisista Uhanan, Poola Katarynan, Vimman ja Mainion vaatteista, jotka ovat jääneet vähälle pidolle, mutta joita en kuitenkaan ole niiden merkkien vuoksi raaskinut aikaisemmin laittaa kiertoon. Samalla kun arvostus kotimaisia brändejä ja ylipäätään vaatteita kohtaan kasvaa, olen alkanut myös tajuta, ettei kaikkea tarvitse omistaa itse, oli se sitten kuinka kaunista tahansa. Jos vaatetta ei käytä tarpeeksi usein, ei se kuulu kaappiin. Silloin se voi ilahduttaa jossain muualla!

-Karoliina-

*kotimaisten tekstiilien määrite niin, kuin itse tulkitsen + ne tuotteet, jotka eivät kuulu haasteeni piiriin, täällä.