Me olemme käyneet Lilyn vaikuttajien kanssa keskustelua aina silloin tällöin siitä, kuinka Lilyn henkeä saataisiin nostettua vieläkin mukavammaksi. On yhdessä jopa vähän haikailtu niiden aikojen perään, kun kommenttiboksissa tuntui vallitsevan poikkeuksetta sellainen hyvää tekevä meininki. Ei aina samanmielinen, mutta hyvä ja aidosti keskusteleva! Sellainen, jossa kunnioitettiin toista.
Anna Vihervaarasta – yksi lempparikirjoittajistani, kuten tiedätte – ehdotti alkuviikosta #somelempeys -kampanjaa. Sellaista hyvän mielen kampanjaa, jolla jokainen meistä vaikuttajista voisi nostaa esille niitä lempeän somekeskustelun arvoja, joita meillä aika monella taitaa olla ikävä. Uskoisin, että ei vain meillä. Vaan myös teillä lukijoilla, vai kuinka?
Anna kirjoitti hirveän hienosti siitä, kuinka tämä blogimaailma on paikka, jossa – kerrankin – me naiset olemme menestyneempiä kuin miehet. Ja josta meidän tulisi olla ylpeitä!
Annan tekstiä lukiessani tajusin vasta ensimmäisen kerran, että niinhän se tosiaan on! Meidän tekemämme työ ei ole mitään hömppää! Ei ”kirjoittelen vaan tässä nyt vähäsen kengistä ja meikeistä”. Tämä on yhtälailla työtä, vaikka aiheena kuinka olisi vaatteet ja kosmetiikka. Kuten Anna sanoi, miten ihmeessä me edelleen ajattelemme, että esimerkiksi jalkapallosta puhuminen/kirjoittaminen on jollain tapaa fiksumpaa ja hyväksyttämäpää kuin vaatteista kirjoittaminen. Olisiko todellakin aika heittää tuollaiset arvotukset ja ”naisten hömpäksi” luokitellut asiat romukoppaan.
Kun tarkemmin katselen kaikkia niitä naisia, jotka pyörivät töiden tai vapaa-ajan vuoksi ympärilläni, tajuan, miten supertyyppejä nuo kaikki – poliittisesta vakaumuksesta, vaatteidenostofilosofiasta tai ulosannista riippumatta – ovatkaan. Ne jumaliste pyörittävät menestyneitä yhden naisen yrityksiä tai takovat useaa duunia yhtä aikaa. Niillä on perheet, lapset ja miehet. Kissat, ystävät ja harrastukset. Ne on ihania, fiksuja, kauniita, hassuja, inhimillisiä ja vaikka sun mitä. Hitto vieköön tässä alkaa ihan herkistyä, kun tajuaa, millaisen porukan kanssa sitä oikein saakaan elellä.
Samalla tajuan myös sen, kerronko noille naisille tätä kaikkea tarpeeksi usein! – En! Järjestämmekö saman alan naisten kanssa miittinkejä ja verkostoiduimme, kuten miehet urheiluottelun aitioissa kerrakseen? Emme helkkarissa! Esittelemmekö me toisiamme business-mielessä toisillemme? Kommentoimmeko someen kauniita asioita toistemme kuviin aina, kun sellainen putkahtaa mieleen? Nousemmeko riittävän usein vastarintaan, jos toista on kohdeltu väärin? Emme, emme ja emme.
Mä uskon, että me naiset ajaudumme välillä kurjaan henkeen keskenämme – vaikkapa täällä somessa – kun emme ole tottuneet pitämään yhtä. Emme huonouttamme tai ilkeyttämme. Vaan siksi, että meillä ei ole samalla tavalla yhteishenkeä nostattavia perinteitä – sikarikerhoja ja herrasmiesklubeja – kuten miehillä. Se, missä miehet esimerkiksi yritysmaailmassa illastavat ja kontaktoituvat, jää se meiltä naisilta usein tekemättä. Ehkä me emme ole vielä tottuneet siihen.
Raffista otsikosta huolimatta haluan, että tämäkin teksti on somelempeä. Ei syyttelevä, vaan sellainen, joka saa ajattelemaan sitä, miten voisimme tukea toisiamme. Miten me naiset voisimme tukea toistemme aatoksia, töitä ja itsetuntoa samaan tapaa, kun miehet jo toisiaan tukevat?
Paljon puhutaan siitä, että somekeskustelu uutisten ja blogikirjoitusten alla on muuttunut raaemmaksi. Mutta ovatko myös blogit ja nettiuutiset muuttuneet jotenkin erilaisiksi? Miten me kirjoittajat täällä keskustelujen yllä voisimme olla mukana somelempeydessä? Vinkit oletetaan avosylin vastaan.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
