Minulla on ollut tässä tämän kevään sairastelukiemuroiden kylkiäisenä elämäni kiireisin työkevät. On tullut ihania, uudenlaisia ja innostavia töitä vähän sieltä täältä. Niin ja sen lisäksi tietysti ne vanhat rakkaat työt ja vielä pari oman pään sisäistä prokkista, johon olisi halunnut tarttua.

Kaksi viikkoa sitten tein kuitenkin jotain, mitä en ole varmasti montakaan kertaa elämässäni tehnyt. Kieltäydyin töistä!

Ja sen jälkeen kieltäydyin toisista, yhdestä ihanasta telkkariohjelmasta ja kahdesta kirjahaastattelusta. Iskin jopa viestin H23:n pojille, että: ”nyt ei vaan pysty”.

Kun viime keväänä jätin opetyöt, oli suuri motivaattorini tähän se, että olin alkanut ymmärtää, että tein töitä niin paljon, että en enää nauttinut niistä (tai monista muistakaan elämän osa-alueista) niin paljon, kun olin joskus nauttinut. Syy tähän ei ollut töiden huonous tai jonkin osasen muuttuminen tyhmemmäksi, vaan ennemminkin se, että kiire pisti minut rämpimään monen kivan asian läpi. Minulla ei ollut enää aikaa tai energiaa pysähtyä ja iloita.

Nyt aloin huomata itsessäni samoja merkkejä kuin kevättalvella 2017. Kalenteri täyttyi liiaksi ja supermukavatkin jutut alkoivat tuntua kivireelle. Asioille, joista piti vain selvitä. Niinpä päätin, että en aikoisi enää ajautua samaan jamaan kuin reilu vuosi aikaisemmin. Oli pakko hidastaa tahtia.

Koin aluksi teostani – tälläkin kertaa –ihan kauheaa syyllisyyttä. Jotenkin olen tähän ikään asti aina ajatellut, että kaikkiin työmahdollisuuksiin on tartuttava. Ja varsinkin jos meinaa tehdä itselleen leivän yrittäjähengessä, ei töistä vaan voi kieltäytyä. (Totta on tietysti sekin, että harvemmin olen edes halunnut kieltäytyä, koska uudet asiat ja haasteet noin lähtökohtaisesti vaan kiinnostaa aika paljon. )

Tajusin kuitenkin, että jos meinaan selvitä hengissä, säilyttää edes jonkinmoisen rentouden elämässäni ja ennen kaikkea kyetä nauttimaan tästä kaikesta, on minun alettava sanoa myös niille kivoille asioille välillä ”ei”. Koska kivakin muuttuu kauheaksi, jos sitä pitää suorittaa minuuttiaikataululla.

Alun paniikin jälkeen kieltäytymisestä tulikin lopulta ihan hirmuisen vapautunut olo. Ehkä tunne tuli siitä, että tuli taas fiilis siitä, että koin hallitsevani omaa elämääni. Kieltäytyminen  antoi ohjat  omiin käsiini. Oli nimittäin alkanut  tuntua jo vähän sille, että joku repivä voima kiskoisi minua väkisin eteenpäin ja kaikkiin suuntiin.

Nyt onkin sellainen olo, että ”jes, tämä kevät voikin olla ihan huippu” sen sijaa, että kauhulla pläräisin kalenteria ja miettisin, kuinka minkäkin asian voisi rämpiä läpi. Koska en minä halua rämpiä, haluan nauttia! Silläkin uhalla, että välillä pitäisi ottaa riski siitä, että CV ei olekaan niin hyvä, kuin se voisi olla. Tai että joku kontakti jäisi solmimatta.

Mietin tänään junassa matkalla Riihimäen Joutsenelta kotiin, että ei:n sanominen on varmasti sellainen asia, jonka haluaisin tavalla tai toisella opettaa F:llekin. Ei sillä, etteikö tuossa tytössä muutenkin olisi jo luonnetta! Kyllä ”ei” tulee varsinkin kotona hyvinkin usein. Mutta tarkoitankin ennemmin sitä, että olisi hienoa opettaa lapsensakin tuntemaan omat rajat monenkin asian suhteen niin, että hän tunnistaisi ennemmin oman jaksamisensa rajat realistisesti.  Äidillään sen opettelu on mennyt kantapään kautta…monta kertaa, jääräpää kun on.

-Karoliina-

P.S. Näettekö tuon ilmeen ekassa kuvassa? Kuva otettiin niin sanotuilla paniikkiviikoilla, jolloin en ehtinyt ottaa breikkiä pariin viikkon kumpanakaan viikonlopunkaan päivänä. Jotenkin ehkä himppasen paistaa naamasta 😀 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Kengät, Dr.Martens // housut & paita, AARRE // takki, JC