Vielä lisää sairaala-asiaa ja ensiapujonoja
Heipparallaa taas!
Kirjoittelin aamulla Acutan ensiavun jonosta. Nyt (viiden aikaa iltapäivällä) tulin juuri kotiin. Päivä on edennyt näin:
Pääsin aamulla sisään hoitohuoneeseen (vai mikä lie?) parin tunnin odottelun jälkeen. Paikka oli aivan täynnä jengiä ja tällä kertaa vuodepaikat menivät niitä enemmän tarvitseville. Ja oikein niin! Meikäläinen otti jonkinmoisen hoitotuolin, kun monet influenssapotilaat olivat aivan karmeassa kuosissa. Jos eilen hoitohuone oli sellainen säpisevä tila, jossa tosiaan niin sanottua äksöniä riitti, nyt yllä leijui hiljaisuus. Mitä nyt välillä porukkaa pökräili lattialle.
Itse aloin saada spiralla lääkettä aivan samoin tein kun huoneeseen pääsin ja sitten alettiin pohtia jatkohoitoa. Kuulin verhon takaa, että lääkäri, joka hoiti tätä huonetta (ja ties kuinka montaa muuta?) hoiti neljän lääkärin töitä yksin. Oli kuulemma kolmen lääkärin vajaus ja hän hoiti sitten oman työnsä ohella kolmen muun lääkärin duunit. En tajua, miten sellainen on edes mahdollista! Miten kukaan voi tehdä töitä enää noissa oloissa? Saati arvioida vaikeita tilanteita. En voi muuta kuin ihailla ja vähän rukoillakin tuollaisten tyyppien puolesta. Jokuhan tässä sairaaloiden tilassa on aivan päin persettä.
Juuri kun olin saanut ensimmäisen lääkeannoksen ja paine rinnasta alkoi selvästi vähän helpottaa, oma keuhkolääkärini soitti. Ohje oli sama kuin eilen. Hän sanoi, etten missään nimessä saisi lähteä kotiin. Tauti oli kestänyt minulla nyt jo niin kauan, kortisonit myös ja sydämeen oli ilmaantunut sivuääniä, joten minun pitäisi olla tarkkailussa ja saada lääkettä koko ajan säännöllisesti, kunnes pef-arvoni ja oloni kohoaisivat.
Sairaalan aivan täpötäyden tilanteen vuoksi niin ei kuitenkaan lopulta tehty. Acutan aivan ihana lääkäri – siis se ainoa sillä haavaa – selitti, että sairaalassa on pahin tilanne koko tänä vuonna. Hatanpäälläkin sairaat makaavat käytävillä ja vuodeosastopaikkoja olisi tarjolla huomenillalla ehkä kymmenen. Jumalavita tämänkokoisessa paikassa! Myös kotisairaanhoidon tilanne oli paha, joten hänen suunnitelmansa oli seuraava:
Koska selvästi tarvitsen sitä höyryn kautta annettavaa lääkettä, tulisi minun vierailla sairaalassa ja terveyskeskuksessa kolmesti päivässä. Väliajat kotona. Mitäpä siihen sanomaan? Tottakai tuo matkaaminen pitkin kaupunkia on oma probleemansa ja kokoaikainen menossa ja tulossa oleminen rasittaa myös mun oloja. Mutta eihän tässä nyt vaihtoehtojakaan ole. Toisaalta on ihana päästä välissä kotiin (ja suihkuun) ja ruuan ääreen.
Jos positiivista hakee, tuo sairaalassa annettava lääke on ensimmäinen lääkeyritys tämän puolentoistaviikon aikana, joka on kääntänyt oloni suuntaa. Mun olo onkin nyt selvästi kohentunut jo tässä ajassa noilla sairaalalääkkeillä. Sain tänään aamulääkkeen lisäksi nimittäin uudempiakin satseja, joten lääkettä on mennyt nyt rutkasti keuhkoihin. Toki en ole todellakaan aivan iskukunnossa, mutta esimerkiksi tänään olen juuri jaksanut tällä tavalla puolipötkötellen kirjoittaa. Itse asiassa on tullut hyvä olo henkisesti, kun on jaksanut tehdä edes jotain! Alkoi hieman synkiksi mennä ajatukset noissa kehnoimmissa olotiloissa.
Menen tänään illalla ennen nukkumaanmenoa uudelleen Acutaan lääkkeelle, ja heti aamusta uudelleen. Tarkoitus on jatkaa tätä rataa kolmesti päivässä niin kauna, että tulen kuntoon tai nuo omat lääkkeet alkavat myös päästä niin sanotusti ytimeen.
Se, mitä edelliseen kirjoitukseeni tulee, olen teidän kanssa samaa mieltä siitä, että jokainen ihminen on avun arvoinen. Itse asiassa edes aivan täkeröä sanoa avun arvoinen, koska eihän tuollaisessa asiassa ole mielestäni edes mitään keskusteltavaa tai tilaa mielipiteille. Sitähän tämä hyvinvointivaltiokin on, että jengiä ei laiteta kasteihin. Tällä tavalla kipeänä alkaa vaan helposti käydä itsekkääksi, ja jos tuntuu sille, että oma olo heikkenee ja silti laitetaan kotiin, tulee kateelliseksi jopa vuodeosastopaikasta. Ihan pöhköä, mutta totta!
Se on kuitenkin sanottava, että minun ajatusmaailmassani esimerkiksi munaistulehduksessa oleva vauva pitäisi mennä sellaisen aikuisen ohi, joka on omilla toimillaan aiheuttanut hallaa omalle kropalleen. Ja saatan olla tässä asiassa aivan epähumaani ja kylmä kusipää, mutta mitä enemmän olen vaikkapa töideni puolesta katsellut niitä aikuisia ihmisiä, jotka ovat omille toimillaan vaarantaneet esimerkiksi omien lastensa oikeuden fyysiseen tai psyykkiseen lapsuuteen ja nuoruuteen, ei minulta ihan kauheasti empatiaa heru. Mutta toisaalta: Ei kai empatiakyvyllä olekaan tekemistä aina toiminnan kanssa. Olen auttanut vaikka minkälaisia ihmisiä kaduilla ja kaatuessa, koska se on kansallisvelvollisuus, jossa ei kysellä, kuinka paljon arvostan tai mitä asiasta pohtimmiltaan ajattelen. Empatia ja tunteet kun ovat eri asia kuin se, pystyykö tunteistaan huolimatta toimimaan oikein. Mutta tietysti on ilo ja koko yhteiskunnan etu, ettei minunlaisiani ihmisiä ole kaikki ja moni teistä jaksaa ymmärtää ja olla tukena haastavienkin aikuisten kanssa. Kiitos siitä siis teille, koska olette korvaamattomia ja tiedän teidän tekevän työtä juuri koko yhteiskunnan ja meidän kaikkien – myös tämmöisten kyynisten tyyppien – vuoksi.
Mutta nyt siis taas tähän omaan oloon. Homma etenee levolla ja uutta satsia lääkettä menee koko ajan. Kuumetta ei ole tänään ollut ensi kerran sitten maaliskuun kolmannen päivän. Ihmeellistä, miten pienistä asioista sitä lopulta onkaan kiitollinen.
Kiitos vielä jo tähän mennessä Acutan henkilökunnalle! Te, ja kaikki muukin sairaalahenkilökunta, teette niin mieletöntä työtä, että sitä ei tämmöinen tavallinen tallaaja edes tajua. Sitäkään en tajua, miten ihmeessä tämä maa, jossa pitäisi tänä päivänä olla rahaa enemmän kuin monena vuosikymmenenä, voi jättää sairaalat, henkilökunnat ja potilaat niin kuseen. Kuinka ei ole tilaa potilaille? Ja kuinka ihmeessä yksi lääkäri joutuu hoitamaan neljän lääkärin työt? Jokuhan tässä paletissa ei täsmää. Mutta mitä ihmettä asialle voi tehdä?
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
