Mulla on tapana elää tunteella. Tai voiko sitä kutsua edes tavaksi. Ennemminkin ehkä: Mun luonne on tunteellinen. Sellainen, jossa asiat tuntuu voimakkaasti hyvässä ja huonossa. Mulla on harvoin ihan vaan ok ja tavallinen olo. Mulla on asiat joko helkkarin hyvin tai sitten aivan päin honkia. Tai siis… niin minusta tuntuu.

Äitiys, työelämä ja aikuisuus on opettanut toimimaan tunteessa kuin tunteessa kuitenkin ”normaalisti”. Vaikka tekisi mieli leijua yläilmoissa ja flow-sfääreissä tai kun toisaalta mieli on musta, täytyy silti tehdä asiat, kuten aina ennenkin. Ei voi jäädä fiilistelemään tai synkistelemään liian pitkäksi aikaa. Arki rullaa, halusipa tai ei.

Toisaalta se on myös pelastusrengas. Mulla on välillä taipumus sukeltaa melankolian syövereihin. Varsinkin silloin, kun mulla on liikaa aikaa pohtia omia sisäisiä juttujani. Voi siis ajatella, että lapsi on myös keino, jolla liian tunteikas aikuinen pysyy ruodussa.

Mä olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, mitä minusta jäisi, jos lähtisin nyt saappaat jalassa. Viikatemiehen huiskiessa nyt kovalla – ja näkyvällä – tavalla on väkisinkin alkanut miettiä, mitä sitten tapahtuisi, jos itse lähtisi täältä ennen aikojaan. Kesken elämän ilman, että edes elon iltapäivä on näkyvissä.

Ensimmäisenä tulee mieleen kaikki se turha, mikä olisi pitänyt elämästä karsia: turha stressi, turhat ihmissuhteet, turha riitely, turhat huolet. Kuinka pitäisikin muistaa aina se, että ovesta ei astuta ulos vihaisena, eikä nukkumaan mennä, ennen kuin riidat on suukoteltu pois. Miten kauhealle tuntuisi – siis ainakin niistä jäljelle jäävistä – jos lähtö koittaisi niin, että viimeinen hetki rakkaiden kanssa olisi ollut kurja. Mitä jos viimeiset sanat olisivat olleet jotain, mistä ei jää hyvä mieli?

Tässä vaiheessa ajatuskulkua mulle iskee yhtäaikaisesti  halu toimia elämässä paremmin. Ja sitten toisaalta ärsytys. Tulee tunne, että ei halua käyttää yhtään elämänsä hetkeä ankeuksiin. Haluaa olla iloinen ja positiivinen, koska koskaan ei tiedä, mikä arkipäivä on se viimeinen. Toisaalta alkaa ärsyttää se, kuinka suuret paineet jatkuva elämän rajallisuuden ymmärtäminen tuo. Jos eläisi joka hetkeä kuin viimeistä, olisiko se sittenkään sitä oikeaa elämää. Vai kuka pesisi pyykkiä, suuttuisi lapselle unohdetuista läksyistä, kiukuttelisi miehelle ilman syytä, valittaisi huonosta palvelusta, tekisi töitä, söisi jauhelihakeittoa, jos tietäisi, että viimeisiä viedään? Mun vastaus on ainakin ”ei”.  Ja sitten samalla tajuaa, ettei tuollakaan asenteella voi elämää elää. Elämään kun kuuluu arki ja velvollisuudet. Niin ja ne kurjatkin tunteet ja tehtävät.

Ehkä se on lopulta kokonaisuus, mikä ratkaisee. Se, mikä meistä jää sitten joskus jälkeemme.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä