Heikkoutensa myöntäminen on suurinta rohkeutta
Sain pari viikkoa sitten sähköpostiini viestin, jossa minua pyydettiin mukaan Brave Enough To Ride -kampanjaan*. Suomen ulkoasiainministeriön ja ThisisFINLANDin yhteistyöprojektiin, jossa halutaan tuoda esille keppihevosharrastajien rohkeutta harrastaa lajia, jolle moni – jopa aikuinen ihminen – saattaa pilkallisesti naureskella, mutta jonka harrastajamäärät kasvavat jatkuvasti ja joka tuo iloa lukuisille lapsille ja nuorille ympäri Suomea.
Mukana kampanjassa on liuta kotimaisia muotialan huippunimiä, kuten Uhana Design, R-Collection, IvanaHelsinki, .TEBIAN, Liisa Riski ja WWOOLLFF. Nämä suunnittelijat ovat ammentaneet #braveenoughtoride -hengessä oman taidonnäytteensä vaatteeksi niin, että kampanjan sivuilta löytyy nyt liuta teemaan sopivia vaatteita. Ne myydään tuotantokustannushintaan ja jokaisesta myydystä vaatteesta menee euro keppihevosyhteisölle.
Vaikka itse keppihevostelu ei olekaan ollut minulle mitenkään tuttu skene, tuli tunne, että halusin olla omalta osaltani tukemassa näin isolla sydämellä tehtyä projektia. Jotenkin kuin tuollaista oman tiensä kulkemista, rohkeutta, kiusaamattomuutta ja yhdessä tekemisen näkyväksi tekemistä kun ei voi koskaan olla liikaa! Koska siitähän koko tässä kampanjassa, itse keppihevosharrastuksessa ja elämässä on kyse – vapaudesta saada iloa niistä asioista, jotka itseään kiinnostaa. Ja rohkeudesta kulkea omaa tietään.
”Rohkeus on mussa. Mä en pelkää mennä kohti uutta.” Näillä sanoilla minä päätin oman puheenvuoroni Aamulehden mainosvideossa, joka pyöri vuodenvaihteessa pirkanmaalaisten telkkarissa ja netissä. Vuorosanat minun suuhuni oli kirjoittanut minulle läheinen ihminen. Ja kun luin oman monologini ensimmäisen kerran läpi, vähän jopa menin hämilleni. Niinkö hän minusta ajatteli? Että olisin rohkea? Tuli iloinen ja hämmentynyt olo: Hän näki sellaisen ominaisuuden määrittelevän minua.
Kyllähän minä toisaalta itsekin toki tiedän, että joissakin asioissa minua voi sanoa rohkeaksi. Uskallan luottaa oman intuitiooni elämässä ja sanoa mielipiteeni silloinkin, kun tiedän, ettei kaikki ole kanssani samaa mieltä. Silloinkin, kun niistä voi joutua myllyn keskelle. Kyllä tähän ikään ne omat vahvuudet on siis jotenkin jo tiedossa.
Se, minkä koen kuitenkin aidommaksi rohkeudeksi kuin oman olemiseni, on omien heikkojen hetkiensä näyttäminen. Olen nimittäin tajunnut, että vasta kun uskaltaa olla heikko, myöntää epävarmat kohtansa ja olla välillä ihan avoimesti rikki, voi sanoa olevansa oikeasti rohkeasti. Ja sellaiseen rohkeuteen minulla on vielä matkaa, vaikka joka päivä yritänkin päästä lähemmäksi tavoitettani.
Ennen kuin tapasin A:n, en ollut itkenyt kuin muutaman ”vahinkokerran” toisten ihmisten – edes läheisteni – nähden. Se ei tarkoittanut, etten olisi ollenkaan itkenyt. Mutta en halunnut – oikeasti osannut – itkeä kuin yksin ja piilossa. Ja vaikka hyväksyinkin muissa heikkouden, en osannut käsitellä omaani. Saatoin olla kiukkuinen, iloinen, vihainen tai hilpeä. Mutta jos koin oloni epävarmaksi tai surulliseksi, peitin tunteeni. Verhosin surun vihaisuuteen, kyyneleet nieleskelin kurkustani alas.
Kun ensimmäisen kerran purskahdin itkuun puolisoni edessä, suljin Skype-ruudun, jonka välityksellä olimme juuri puhumassa. Hän soitti takaisin. Ja kertoi, että oli ihan ok itkeä. Hetki oli merkittävä. Ei niin, että olisin samoin tein heittäytynyt räkävollotukseen, tai kokenut jonkin suuren oivalluksen. Mutta siitä hetkestä alkoi matka, jolla ollaan edelleenkin. Matkalla kohti kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä myös niiden kyynelten kanssa.
Nykyisin osaan jo paljon paremmin hyväksyä omat heikot kohtani kuin joskus ennen, vaikkei se helppoa tietenkään aina ole. Osaan jopa välillä itkeäkin niin, että en mene karkuun vaan ennemmin kömmin halattavaksi (aikamoinen edistys, jos lukee viime vuonna lähes samoihin aikoihin kirjoittamani postauksen reippauden pakosta ja itkusta). Silti tiedän, etten ole vielä niin rohkea kuin haluan vielä joku päivä olla. Haluan, että joskus kykyni olla inhimillinen menee sen edelle, etten enää hetkeäkään kuvittele, että minun olisi oltava ennen kaikkea reipas ja rohkea. Rohkeuden synonyymi kun ei nykyisin ole enää minulle reippaus. On rohkeutta olla heikko.
Keppihevostytöt ja -pojat ovat fanitukseni kohde. He uskaltavat tehdä jotain, mitä muut pitävät tyhmänä. He uskaltavat iloita harrastuksesta, jota joku pitää heikkouden ja epäcooliuden ilmentymänä. Sellainen ihmisyys ja oleminen on jotain niin upeaa, että jos siitä saisi edes rippeet, olisi aika onnekas. Ja kuten kampanjassa mukana oleva Ivana Helsingin Paola Suhonen toteaa: ”Kepparitytöissä on tulevaisuus! Heillä on rohkeutta ja uskallusta toteuttaa itseään, tehdä unelmistaan totta ja kuvitella arkeen värejä ja elämää. Ride on!”
-Karoliina-
Muita samaan aihealueeseen liittyviä postauksiani:
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: pipo, Makia (kotimainen tekstiili)// takki, R-collection (saatu, kotimainen tekstiili) // housut, JC // kengät, Dr.Martens
*kampanja on hyvän mielen projekti, josta ei makseta kirjoituspalkkiota. Takki kuitenin saatu, R-collection
