Heikkoutensa myöntäminen on suurinta rohkeutta

P1235769.JPG

P1235775.JPG

P1235772.JPG

P1235778.JPG

P1235788.JPG

P1235794.JPG

P1235796.JPG

P1235797.JPG

P1235800.JPG

P1235802.JPG

 

Sain pari viikkoa sitten sähköpostiini viestin, jossa minua pyydettiin  mukaan Brave Enough To Ride -kampanjaan*. Suomen ulkoasiainministeriön ja ThisisFINLANDin yhteistyöprojektiin, jossa halutaan tuoda esille keppihevosharrastajien rohkeutta harrastaa lajia, jolle moni – jopa aikuinen ihminen – saattaa pilkallisesti naureskella, mutta jonka harrastajamäärät kasvavat jatkuvasti ja joka tuo iloa lukuisille lapsille ja nuorille ympäri Suomea.

Mukana kampanjassa on liuta kotimaisia muotialan huippunimiä, kuten Uhana Design, R-Collection, IvanaHelsinki, .TEBIAN, Liisa Riski ja WWOOLLFF. Nämä suunnittelijat ovat ammentaneet #braveenoughtoride -hengessä oman taidonnäytteensä vaatteeksi niin, että kampanjan sivuilta löytyy nyt liuta teemaan sopivia vaatteita. Ne myydään tuotantokustannushintaan ja jokaisesta myydystä vaatteesta menee euro keppihevosyhteisölle.

Vaikka itse keppihevostelu ei olekaan ollut minulle mitenkään tuttu skene, tuli tunne, että halusin olla omalta osaltani tukemassa näin isolla sydämellä tehtyä projektia. Jotenkin kuin tuollaista oman tiensä kulkemista, rohkeutta, kiusaamattomuutta ja yhdessä tekemisen näkyväksi tekemistä kun ei voi koskaan olla liikaa! Koska siitähän koko tässä kampanjassa, itse keppihevosharrastuksessa ja elämässä on kyse – vapaudesta saada iloa niistä asioista, jotka itseään kiinnostaa. Ja rohkeudesta kulkea omaa tietään.  

”Rohkeus on mussa. Mä en pelkää mennä kohti uutta.” Näillä sanoilla minä päätin oman puheenvuoroni Aamulehden mainosvideossa, joka pyöri vuodenvaihteessa pirkanmaalaisten telkkarissa ja netissä. Vuorosanat minun suuhuni oli kirjoittanut minulle läheinen ihminen. Ja kun luin oman monologini ensimmäisen kerran läpi, vähän jopa menin hämilleni. Niinkö hän minusta ajatteli? Että olisin rohkea? Tuli iloinen ja hämmentynyt olo: Hän näki sellaisen ominaisuuden määrittelevän minua.

Kyllähän minä toisaalta itsekin toki tiedän, että joissakin asioissa minua voi sanoa rohkeaksi. Uskallan luottaa oman intuitiooni elämässä ja sanoa mielipiteeni silloinkin, kun tiedän, ettei kaikki ole kanssani samaa mieltä. Silloinkin, kun niistä voi joutua myllyn keskelle. Kyllä tähän ikään ne omat vahvuudet on siis jotenkin jo tiedossa. 

Se, minkä koen kuitenkin aidommaksi rohkeudeksi kuin oman olemiseni, on omien heikkojen hetkiensä näyttäminen. Olen nimittäin tajunnut, että vasta kun uskaltaa olla heikko, myöntää epävarmat kohtansa ja olla välillä ihan avoimesti rikki, voi sanoa olevansa oikeasti rohkeasti. Ja sellaiseen rohkeuteen minulla on vielä matkaa, vaikka joka päivä yritänkin päästä lähemmäksi tavoitettani. 

Ennen kuin tapasin A:n, en ollut itkenyt kuin muutaman ”vahinkokerran” toisten ihmisten – edes läheisteni – nähden. Se ei tarkoittanut, etten olisi ollenkaan itkenyt. Mutta en halunnut – oikeasti osannut – itkeä kuin yksin ja piilossa. Ja vaikka hyväksyinkin muissa heikkouden, en osannut käsitellä omaani. Saatoin olla kiukkuinen, iloinen, vihainen tai hilpeä. Mutta jos koin oloni epävarmaksi tai surulliseksi, peitin tunteeni. Verhosin surun vihaisuuteen, kyyneleet nieleskelin kurkustani alas.

Kun ensimmäisen kerran purskahdin  itkuun puolisoni edessä, suljin Skype-ruudun, jonka välityksellä olimme juuri puhumassa. Hän soitti takaisin. Ja kertoi, että oli ihan ok itkeä. Hetki oli merkittävä. Ei niin, että olisin samoin tein heittäytynyt räkävollotukseen, tai kokenut jonkin suuren oivalluksen. Mutta siitä hetkestä alkoi matka, jolla ollaan edelleenkin. Matkalla kohti kokonaisvaltaista itsensä hyväksymistä myös niiden kyynelten kanssa. 

Nykyisin osaan jo paljon paremmin hyväksyä omat heikot kohtani kuin joskus ennen, vaikkei se helppoa tietenkään aina ole. Osaan jopa välillä itkeäkin niin, että en mene karkuun vaan ennemmin kömmin halattavaksi (aikamoinen edistys, jos lukee viime vuonna lähes samoihin aikoihin kirjoittamani postauksen reippauden pakosta ja itkusta). Silti tiedän, etten ole vielä niin rohkea kuin haluan vielä joku päivä olla. Haluan, että joskus kykyni olla inhimillinen menee sen edelle, etten enää hetkeäkään kuvittele, että minun olisi oltava ennen kaikkea reipas ja rohkea. Rohkeuden synonyymi kun ei nykyisin ole enää minulle reippaus. On rohkeutta olla heikko. 

Keppihevostytöt ja -pojat ovat fanitukseni kohde. He uskaltavat tehdä jotain, mitä muut pitävät tyhmänä. He uskaltavat iloita harrastuksesta, jota joku pitää heikkouden ja epäcooliuden ilmentymänä. Sellainen ihmisyys ja oleminen on jotain niin upeaa, että jos siitä saisi edes rippeet, olisi aika onnekas. Ja kuten kampanjassa mukana oleva Ivana Helsingin Paola Suhonen toteaa: ”Kepparitytöissä on tulevaisuus! Heillä on rohkeutta ja uskallusta toteuttaa itseään, tehdä unelmistaan totta ja kuvitella arkeen värejä ja elämää. Ride on!”

-Karoliina-

Muita samaan aihealueeseen liittyviä postauksiani:

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: pipo, Makia (kotimainen tekstiili)// takki, R-collection (saatu, kotimainen tekstiili) // housut, JC  // kengät, Dr.Martens 

*kampanja on hyvän mielen projekti, josta ei makseta kirjoituspalkkiota. Takki kuitenin saatu, R-collection 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

Näin opetat lapsen syömään ennakkoluulottomasti!

_DSC0166.jpg

Meillä asuu ekaluokkalainen, joka syö lähes kaikkea paitsi maksaa ja sipulia (jota kuitenkin syö tietämättään kuusi kertaa viikossa). Hän ei kuitenkaan ole mikään helppo syömäri siinä mielessä, että riemusta kiljahdellen olisi taaperosta asti rynnännyt maistelemaan erilaisia makuja. Ei todellakaan! Hän on monessa suhteessa ollut hyvinkin ennakkoluuloinen, ja ”yök, en syö -puheetkin” ovat ihan tuttuja. Itse asiassa: Ruokaneuvotteluja joudutaan käymään vielä joskus edelleenkin, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – hän syökin ihan kauheasti kaikkea sellaista, mistä olen kuullut lasten lähtökohtaisesti kieltäytyvän. Nyt kerron, miten tämä on mahdollista.

Minulle ja meille A:n kanssa ruoka näyttelee arjessa todella suurta roolia. Meillä ruoka ei ole vain bensaa, vaan sen suunnitteluun, valmistukseen ja nauttimiseen käytetään aikaa ja energiaa. Ollaan jo tovin käytetty Prisman kauppakassipalvelua kotiinkuljetuksella (rakastan!!) niin, että olemme tehneet viikonloppuna aina seuraavan viikon tilauksen. Maanantaina oven taakse on kannettu sitten koko viikon sapuskat ja tästä syystä jo tilatessa on pitänyt tietää,mitä meinataan seuraavina päivinä syödä. 

Ensimmäinen vinkki lapsen innostamiseen makujen maailmaan piileekin jo tässä: Kun F näkee ja kuulee, miten meillä aterioita suunnitellaan, on se jo ensimmäinen askel kohti ruuan nauttimista. Vaikka hän lähtökohtaisesti epäilisikin jotain uutta ruokalajia tai makua, voi siihen tällä systeemillä valmistautua. Esimerkiksi viime viikolla meillä syötiin parsakaali-peruna-purjo-kesäkurpitsakeittoa. Kun lapsi kuuli edellisenä lauantaina tilausta tehdessä keskustelumme ruuasta, iski kauhea vastarinta. Kun kysyin, miksi hän niin kyseistä ruokaa vastustaa, koska ei ollut edes syönyt sitä koskaan, hölmistyi tyttö jo itsekin. Kun sitten varsinaista soppaa piti nauttia kolmen päivän päästä ensitiedosta, olikin jo eri ääni kellossa. Ruoka maistui, kun siihen oli saanut henkisesti valmistautua (ja toki myös siksi, että se oli oikeasti hyvää).

Toinen vinkki lieneekin siinä, että ruuan, jota valmistetaan, on oltava oikeasti hyvää. Vaikka se olisi mitä, kyllä ruoka maistuu, jos se on herkullista. Joskus kun F juuri etukäteen alkaa protestoida jostain ruuasta, kysyy A aina häneltä: ”Koska täällä on ollut pahaa ruokaa?”. Vaikka tuo kysymys on esitetty kymmeniä kertoja, joka kerta tyttö havahtuu. Koska faktahan on, että lopulta – alun epäluulojen jälkeen – jokainen ruoka on kuitenkin maistunut.

Tämä onkin minusta aika iso pointti. Itsekin nimittäin ajattelen, ettei mikään ruoka ole lempi- tai toisaalta inhokkisafkaani. Kaikki riippuu siitä, miten se on valmistettu! Jokaisen ihanan ruuan voi pilata huonoilla raaka-aineilla ja puutteellisilla kokkitaidoilla. Toisaalta jokaisesta lähtökohtaisesti pahasta ruuasta saa hyvää, jos se tehdään vaan oikein. Tässä suhteessa en usko, että lapset ovat yhtään erilaisia kuin ketkään muutkaan. Heillä on makuuaisti siinä missä aikuisillakin, ja siksi en ole koskaan tajunnut sitä, että lapsille tehdessä ruokaa pitäisi jotenkin häivyttää kaikki mausteet ja maut jonnekin harmaaseen mössöruokahöttöön.

Kolmas ja tärkein vinkkini matkalla kaikkiruokaisen lapsen kasvatuksessa on se, että lapsi tulee ottaa mukaan keittiöön. Olen nimittäin monen monta kertaa huomannut, että kun F on saanut itse valmistaa ruuan, on syömäintokin noussut hurjasti. Ensinnäkin lapsi näkee siinä, mitä ruokaan tulee. Silloin ei tarvitse epäillä, että safkaan olisi piilotettu paha sipuli (vaikka onhan sinne). Toisekseen omatekemän ruuan maistelu on hauskaa. Me teimme viime viikolla yhtenä päivänä koko perheen voimin pulled pork -tortilloja. A teki guacamole, minä salsan ja F korianterilla, mintulla ja parilla muulla ainesosalla maustetun jogurttikastikkeen. Ja voi sitä riemua, kun tyttö sai laittaa omatekoista soosia tortillalätyn väliin. Halusi tehdä koko homman uudelleen myös seuraavana päivänä ja oli pettynyt, kun salsaa oli jäänyt niin paljon, ettei päässyt kokeilemaan myös sen tekoa.

Olen melko varma, että jos jogurttikastike olisi tullut vain valmiina pöytään, F:ää olisi pitänyt erikseen suostutella maistamaan sitä. Mutta kun kastike tuli omien kätösten kautta, söi hän sitä suurella innolla ja hyvällä ruokahalulla.

Ymmärrän hyvin aikuisten tuskan ennakkoluuloisten lasten ruokakuvioissa. En itse esimerkiksi syönyt muutamia jauheliharuoka lukuun ottamatta punaista lihaa kuin vasta ensi kerran 20-vuotiaana. Muistan sen karmean tunteen, kun joskus harvoin lapsuudessa olin maistanut lihaa ja tajunnut samassa hetkessä, että se tosiaan oli jonkin LIHAA. Oksennus tuli väkisin suuhun ja en vaan pystynyt nielemään ruokaani. Jotkut persoonallisuuden piirteet pätevät tietysti myös ruokailussakin, eikä kaikille maistu samat ruuat. Silti uskon vahvasti siihen, että perheen ruokakulttuuri, yhdessä kokkailu ja erilaisten makujen tarjoaminen tuottaa paljon tulosta.

F veti aamulla vihersmoothien, jossa kaiken muun lisäksi oli mm. selleriä, pinaattia ja sitruunaa. Tuli hyvä mieli, kun hän halusi sitä lisää. Vielä vuosi sitten selleri aiheutti hänessä puistatuksia, mutta nyt sitä saa laittaa – jopa ihan niin, että hän tietää asiasta – smoothieen kuin mehuunkin. Makuaisti kehittyy siinä missä jokin muukin taito!

Lisää aiheeseen liittyviä postauksia vaikkapa nämä kaksi: 7 vinkkiä, joiden avulla lapsi syö paremmin kasviksensa ja Voiko lapsen ruokkia vain salaatilla? 

-Karoliina-

Kuva: Johanna Alanko 

 

 

Perhe Ruoka ja juoma Vanhemmuus