F katsoi viime viikolla Susijengin peliä. Tauon aikana miehet menivät puimaan urheilustrategioitaan, naiset saapuivat pelikentälle tanssahtelemaan niukoissa asuissaan.

”Hei noi tytöt tanssii tuolla”, sanoi tyttäreni.

”Joo näin on”, vastasin pientä feminististä happamuutta äänessäni.

”Onks tyttöjen peleissä poikia tanssimassa?”

”Ei taida olla.”

”Ai miks ei?”

”Aivan. Miksi ei? Olisiko siksi, että tässä maailmassa jyllää vieläkin sellainen patriarkaalinen äijäkulttuuri, jossa naisen tärkein tehtävä on pääsääntöisesti olla vain nätti lisuke. Jotta miehille jäisi vielä vähän enemmän tilaa paistatella ja toimia”, ajattelin, mutta tyydyin vaan vastaamaan: ”Hyvä kysymys. En oikeasti tiedä!” Päätin, että tyttäreni ei tarvitse vielä tuossa iässä saada selville, miten erilaiset lainalaisuudet yhteiskunnassamme – edelleen – pätee miehiin ja naisiin.

Naisten asema urheilussa on ollut tapetilla viime vuosien aikana useaan otteeseen. Milloin on puhuttu yleisurheilijoiden ulkonäköpaineista pienen pienissä shorteissa, milloin menkkojen (tai niiden poisjäännin) vaikutuksesta urheilusuorituksiin tai urheilun jälkeiseen elämään. Edellisen viikonvaihteen kovin puheenaihe oli puolestaan TPS:n tanssitytöt. Ne Tepsin penteleet kun jättivät tanssitytöt pois lauantaisesta jääkiekkomatsistaan ja ehkä myös koko joukkueen tulevaisuudesta. Ja sitten tiistaisessa pelissä ei ollutkaan kuin kourallinen yleisöä. Sattumaa vai ei, mutta asia on silti mielenkiintoinen. 

Olen leikitellyt jo jonkin tovin ajatuksella, että urheilumaailman sukupuoliasetelmat kääntyisivät toisinpäin. Kun naiset syljeskelisivät hikisinä vaihtokopissa ja runttailisivat toisiaan laitaa vasten, miehet tanssisivat alushousujen kokoisissa shorteissa, tekisivät sieviä liikkeitä ja hymyilisivät? Tai kun naisnyrkkeilijä antaisi haastattelua menneestä ottelusta, vierellä seisoisi koristeena uikkareihin ja juhlakenkiin sonnustautuneet miehet? Kun kääntää tilanteet näin päin, tajuaa, kuinka koomisia ja hämäriä ne todellisuudessa ovatkaan. Niin kuin ne ovatkin jo nyt, mutta koska olemme tottuneet katselemaan näitä tilanteita mediassa koko ikämme, voi hurjaa nais-miesasettelua olla vaikea tunnistaa. 

Minua raivostuttaa, millaisessa statistin roolissa naiset ovat useankin urheilulajin piirissiä.  Ja silloinkin, kun nainen viimein pääsee toimimaan – olemaan se ihan oikea urheilija – häneltä odotetaan oman suorittamisensa lisäksi sellaisia ominaisuuksia, joita miehiltä ei koskaan. Mies saa olla finninaamainen ja hikinen, jos vaan tekee maaleja kunnolla. Mutta naisurheilijan tulee olla suorituksensa lisäksi koko ajan kaunis. Ja jos ei ole, aletaan heti puhua, mitähän itäsaksahormoneita tässä on syöty ja onkin nainen edes nainen. Hei tyypit: Nainen voi olla nainen myös ilman ripsiväriä ja pitkää tukkaa!

Ja lopuksi. Minuahan ei sinänsä kosketa urheilu millään tavalla. En kilpaurheile, eikä kukaan vaadi minua –  Luojan kiitos, kaikkien osalta – laittamaan mikroshortseja jalkaan. Mutta kyllä maailman, jossa tytärtäni kasvatan, toivoisiolevani toisenlainen. Sellainen, että tuo hänen vankkumaton ajatuksensa tasa-arvosta voisi säilyä ikuisesti. 

Minusta cheerleader-kulttuuri (noin urheilumatsien taukoviihteenä, ei tietenkään itsenäisenä kilpaurheilulajinaan) on täysin aikansa elänyt konsepti. Vaikka TPS vetokaakin tanssityttöjen poistoon rahasyihin vedoten, ihan vähän toivon, että taustalla olisi todellinen, tasa-arvoon pyrkivä, syy. Milloin urheilussa, sen markkinoinnissa ja erityisesti siitä uutisoinnissa uskallettaisiin päästää irti nais-miesasettelusta, jossa jokaisen yksilön kuvitellaan olevan stereotyyppinen hetero? Sovinistinen sellainen.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay