Vuosi 2017 puolessa. Mutta mitä vielä edessä?

P1011004 (2).JPG

P1010993 (2).JPG

P1010989 (2).JPG

Tajusin maanantaina, että vuosi 2017 on jo puolessa välissä. Ja kuten niin usein minusta on viime vuosina tuntunut, on aika mennyt yhtä aikaa ihan hirveän nopeasti ja toisaalta samanaikaisesti asioita on tapahtunut niin paljon, että niiden kaikkien sisäistämiseen tarvitsee vielä ainakin tuplasti saman ajan kuin uuden vuoden raketeista on tähän hetkeen kulunut.

Tuntuukin sille, että tämä kesä-heinäkuun vaihde on sellainen käänteentekevä hetki tässä vuodessa. Se piste vuodessa, että paljon on takana, mutta vielä hirveästi asioita edessä, jotka tiedän, että tämän vuoden puolella pitää ja saa tehdä. Tähän hetkeen mennessä, kesäkuun viimeisenä keskiviikkona viimeisetkin muuttopölyt on saatu viimein karisteltua pahvilaatikoiden päältä, samoin henkisesti on alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että elämä alkaa asettua nyt näihin uomiin, jotka sille on annettu. Ensimmäisen kerran Tampere tuntui kodille Espanjan reissun toiseksi viimeisenä päivänä: Iski hirveä koti-ikävä ja nimenomaa ikävä Tampereen kotiin. Se oli hätkähdyttävä hetki. Koti tuntui oikeasti ensimmäisen kerran kodille, eikä vaan toisen ihmisen asunnolle, jonne olin tavaramme tuupannut.

Muutossa moni konkreettinen asia vei todella paljon henkisiä ja ihan fyysisiäkin voimavaroja. Nyt tuntuu sille, että vähitellen niitä kapasiteettejä voisi vapauttaa johonkin muuhunkin käyttöön. Ensinnäkin haluan, että loppukesän tavoitteeni on oikeasti nauttia kesästä. Kauhea sanoa, mutta vaikka tässä on ollut reissua ja juhlaa, en ole kuitenkaan todellisuudessa ihan tajunnut, että nyt on KESÄ. Se harvinainen parin kuukauden jakso tässä pitkässä Suomen vuosikierrosta, jota varten ja josta – ainakin minä – elän ja ammennan voimaa pimeisiin talvi-iltoihin.

Toinen tavoite tälle seuraavalle kuudelle kuukaudella on saada energiatasot kuntoon. Olen tullut siihen tulokseen, että monta vuotta kestänyt 4-6 tuntiset yöunet alkavat potkia nyt takaisin. Tekisi mieli nukkua koko ajan. Ja silti toisaalta valvoa yli puolen yön. Siinä on pieni ristiriita, johon täytyy löytää ratkaisu. Tilanne on siinä mielessä aivan kummallinen, että uni ei ole merkinnyt minulle tähän asti oikeastaan mitään. Muistan vielä syksyllä puhuneeni Maria Veitolan ja Maaret Kallion kanssa Alkuja-podcastissa siitä, kuinka olen tullut aina toimeen sillä määrällä unta, jota on ollut tarjolla. Noh. Ehkä nyt on se hetki, kun tiedän, että olisi ylipäätään mahdollisuus levätä enemmän. Ja siksi kroppa myös kaipaa enemmän unta.

En tiedä, onko kolmas kehityskohteeni varsinainen tavoite, mutta odotan syksyä poikkeuksellisen innolla. Itse asiassa: Jos olisin edes maininnut muina vuosina sanan syksy kesäkuun puolella, olisin itse vetäissyt itseäni avokämmenellä lättyyn. Nyt kuitenkin on sellainen olo, että voin yhtä aikaa elää kesää, sekä jo vähän fiilistellä tulevaa.  F aloittaa koulun. Se on ihan hirmuisen jännää. Miten meidän arki tuleekaan silloin menemään? Kuinka koulu alkaa, miten läksyt sujuvat, onko iltapäiväkerhon valinta osunut nappiin? Miten ystävyyskuviot muuttuvat kevään eskariajoista ja millä mielellä tyttö ylipäättään lähtee kouluun sen jälkeen, kun alkuhuuma on mennyt ohi.  

Syksyllä aloitan myös toisen kirjani kirjoittamisen. Se jännittää, pelottaa ja innostuttaa. Esikoisromaania tehdessä oma yksityiselämäni oli niin sekaisin, etten oikeasti edes tajua, miten sain sanoja Word-tiedostoon. Hauska nähdä, millaista kirjaa on tehdä hieman erilaisissa olotiloissa. Iskeekö ramppikuume? Painaako aikataulut päälle? Miten yhdistää tämä elämä kirjan kirjoittamiseen?

Joskus pitää ottaa konkreettisesti kalenteri käteen, istua alas ja katsoa, mitä on tapahtunut ja mitä – toivottavasti – on edessä. Tähdentää mieleensä saavutukset, tavoitteet, haaveet ja tämä hetki. 

-Karoliina-

 

Suhteet Oma elämä

Pakota lapsi leikkimään!

P1010986 (5).JPG

P1010989 (4).JPG

P1010992 (4).JPG

P1010996 (4).JPG

Aamu alkaa marinalla, että saisiko pelata kännykällä. Voisiko katsoa edes yhden jakson Vain elämää Ruudusta. Ehkä lainata jonkun leffan.

Vastaan kaikkiin ei, joka oli tietysti jo odotettavissakin. Harvoin F edes enää kysyy, mutta nyt oli tällainen aamu. Piti näköjään testata, pysyykö äiti linjassaan. Protestointia ei kuulu, vaikka tyttö palloileekin edelleen olohuoneessa päämäärättömästi. Kaverit ovat isillään, mummoloissa, Helsingissä tai ulkomailla. Kukaan ei ole tulossa puistoon.

Monissa vanhemmuusasioissa olen tullut pehmeämmäksi vuosien myötä. Höllännyt ehdottomuudesta, mutta ruutuaika ei ole yksi niistä. Päinvastoin – muutamia leffailtoja ja matkan tekoa jouduttavia pädiaikoja lukuun ottamatta F ei juuri saa näyttöjä katsella. Ja miksikös ei? Koska se on minusta täysin turhaa.

Jos annan F:n katsella lastenohjelmia tai pelata kännykällä, tulee tytöstä helposti hetkessä vetämätön ja kaikki tylsistyttää. Ohjelmien välillä surffaillaan, mikään ei kelpaa ja ainakin ruutuajan jälkeen kaikki muu – leikki, kotityöt ja ulkoilu – maistuvat puulle.

Kun taas kannustan (joskus tiukasti käsken) leikkimään, piirtämään, keksimään omat tekemisensä, alkaa homma ja elämä maistua. Tuntuu, että hirveän usein F:lle ei saa antaa liikaa vaihtoehtoja, vaan paras tapa on sanoa ”nyt menet huoneeseesi leikkimään. Kaivelet esille ponit, Legot tai hamahelmet. Tee mummolle kortin tai jotain muuta.”

Ja kuin taikaiskusta leikkiin ”pakotettu” lapsi yhtäkkiä löytää leikkiflow`n. Huoneesta kuuluu pientä puhetta tai laulua.

Olen kuullut, että kaikki lapset eivät leiki. Tässäkin asiassa on varmasti persoonakohtaisia eroja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että moni lapsi leikkisi, jos heille ei annettaisi mahdollisuutta tehdä jotain helpompaa – olla ruudulla. Koska eihän vauvakaan viitsi juoda usein enää rintaruokaa, jos saa vatsansa täyteen pienemmällä vaivalla tuttipullosta. Vähän sama juttu näiden isompien vauvojen kanssa: Liian helpolla päästämällä omatoimisuus katoaa.

-Karoliina-

Perhe Vanhemmuus