Kun suunnittelimme Auroora-siskoni pohjalaispolttareita, yksi tärkeä ensivalmistelu oli saada kaikille Jussi-paidat. Normitilanteessa paitojen haalimiseen olisi tarvittu ehkä vain yksi Facebook-huutelu, ja homma olisi ollut siinä, mutta koska Auroora – luonnollisestikin – on siskojensa ja ystäviensä Facebook-kaveri, ei uskallettu ottaa sitä riskiä, että hän olisi tajunnut Jussi-paitojen ja polttareidensa yhteyden. Niinpä piti toimia salamyhkäisesti. Kun live-kysely ei tuottanut tulosta, Hipu-siskoni soluttautui Pohjanmaan alueen nettikirppisryhmään varmistettuaan ensin, ettei ryhmään liittymistä näe ulkopuoliset, ja ettei Auroora satu olemaan itse ryhmässä.

Sitten aloitettiin Jussi-paitojen huhuilu. Kun paitoja ei tahtonut löytyä, eräs nainen vinkkasi, että Seinäjoen Halpa-Hallissa Jusseja olisi kyllä myynnissä. Hitsi vaan, kun ei oltu Seinäjoella. Mutta mitä teki nainen? Hän kysyi, monelleko paidalle olisi tarve, ja sitten hän tarjoutui hankkimaan nuo paidat puolestamme ja kaiken kukkuraksi lähetti ne Hipulle. Voitteko kuvitella? Teki sellaisen vaivannäön aivan tuntemattomien ihmisten puolesta!

Aikuisuus on kai sitä, ettei enää katso maailmaa sinisilmäisesti. Metsä ei aina vastaa kuten sinne huudetaan, sanaan ei voi aina luottaa ja pahuutta – ihan oikeaa pahuuttakin – näkee ympärillään melkein joka viikko. Siksi tuollaiset epäitsekkäät, avuliaat ja ihanat ihmiset ovat sellainen piristysruiske, että sitä jaksaa ihmetellä vielä viikkojen ja kuukausienkin päästä. Koska kysehän ei lopulta ollut edes paidoista. Kyse oli siitä, että ihminen oli ihminen ihmiselle. Jopa sellaiselle, jota ei tunne. Niinhän sen kuuluisikin mennä.

Herää kysymys, mitä kaikke itse olisi valmis tekemään muiden vuoksi. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay