Koirakuume! Kissaihmisellä!
Mä en ole koskaan ollut mikään erityinen eläinihminen. Johtunee varmaan siitä, että mä olin lapsena todella allerginen tyyliin kaikille elukoille, että osa ”mä en tykkää eläimistä, ne haisee -ajattelusta” johtuu siitä, että en koskaan edes lapsena voinut unelmoida omasta eläimestä.
Kun mä sitten muutin pois kotoa, mun vanhemmat otti kissoja. Monta kipaletta. Ja yllätäen lapsuudenkodissa vieraillessa kissat alkoivatkin vaikuaa huipputyypeille (siitäkin huolimatta, että silmiä vähän edelleen kirveli).
Aloin siis ajatella, että olen kissaihminen.
Mutta sitten tapasin Tahvon. Maailman ihanimman koirulin. Enkä valehtele nyt yhtään tässä kohdassa maailman ihanin!
Ja niinpä mulle tulikin yllätten koirakuume. Ja kaikki se on Tahvon syytä ansioita. Ehkä olinkin koiraihminen. (Tai ainakin tahvoihminen).
Eikä mun koirakuumetta vähennä yhtään se, että F rakastamalla rakastaa kaikkia eläimiä. Hellii niitä ja lepertelee. Ja toivoo vuodesta toiseen kaikissa joululahja- ja synttärilistoissaan omaa eläintä. Hän myös laskee mummon ja papan Kunkku-kissan (Gunnar Teppana) omaksi perheenjäsenekseen, jonka kieltä kuulemma ymmärtää. Jopa ruokkii aamuisin mummolan katit, vaikka häntä vähän oksettaakin kissanruuan haju.
Mutta sitten tulin järkiini. Eihän sitä kerrostaloon voi. Ja on niin paljon vaivaa. Ja ne karvaa. Ja pissaa pienenä lattioille. Syö kengät. Rajoittaa kotoapoisoloaikoja ja ja ja …. Vai mitä jos sittenkin?
-Karoliina-
