Kuvasimme viime viikolla Aution Janitan ja Nyrhisen Idan kanssa Ivana Helsingin ja blogini yhteisiä iltapukukuvia uuden vuoden postaustani varten. Minä hoidin kameran edessä töröttämisen, Ida stailasi ja Janita otti kuvat. Siinä touhutessamme tuli puheeksi huijarisyndrooma*, josta tänä vuonna olen lukenut useastakin eri paikassa, ja joka tuntuu vaivaavan varsinkin meitä nuoria naisia. Kuvittelemme aivan liian usein, että saavutuksemme ovat vain yhtä suurta huijausta: Hyvän tuurin tai ajoituksen aikaansaamaa, johon meidän omilla kyvyillämme ei juurikaan ole vaikutusta.

Jokaiselle meille kolmelle naiselle oli tapahtunut kuluneen vuoden aikana aivan hurjia uraan liittyviä onnistumisia. Vaikka meitä naurattikin osin vaatimattomat puheemme ja vitsillä tehdyt itsemme vähättelyt, oli jokaisen pakko myöntää, että huijarisyndrooma aina välillä hiipi itse kunkin puseroon. Siitäkin huolimatta, että jokainen meistä on tehnyt töitä oman menestymisensä eteen ja välillä jopa itse tiedostamme, että hyvin menee.

Minun työvuoteeni on mahtunut koko kirjoitusurani kannalta elämäni merkittävimmät jutut. Vuoden alussa Lily pyysi minua liittymään mukaan remmiinsä ja vihdoin – pitkän odottelun jälkeen syksyllä – sain roudata virtuaalisen muuttokuormani tänne – yhtään vähättelemättä – Suomen parhaaseen blogiportaaliin. Edelleenkin aina välillä herään siihen ihanaan tosiseikkaan, että saan todellakin olla mukana tätä upeiden ja lahjakkaiden naisten yhteisöä. Sitä portaalia, jota vuosia katsoin ylöspäin ja joka on ollut aina haavepaikkani. Se portaali, joka edustaa minulle blogialalla menestymistä.

Lilyyn siirtymisen lisäksi merkittävä etappi bloggaamisurallani oli tietysi The Blog Awards -voitto perhekategoriassa. Olihan se aika hurjaa, että vuosien työn ja nollan ehdokkuuden jälkeen pääsin suoraan ehdokkaaksi kahden huikean bloggaajan kanssa maamme arvostetuimpaan blogikisaan. Ja vieläpä voitin sen! Olo oli yhtä mahtava kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin voittamani piirinmestaruus kolmiottelun jälkeen. Tai täytyy myöntää: Ehkä jopa vielä siistimpi.

Eniten minua ehdokkuudessa ja voitossa ilahdutti se, että ilman tarkoitushakuista klikkien kalastelua, omalla linjallani, blogia arvostetaan silti. Minulle on koko bloggaamisurani ajan ollut hirveän tärkeää, että voin seistä jokaisen postaukseni takana vielä vuosiakin sen jälkeen, kun ne on julkaistu luettavaksi. Toki tietäisin montakin postausta ja aihetta, jolla saisi nopeasti lukijamäärät kattoon, mutta se ei ole tyyli, jolla haluan tätä tehdä. On aika mahtavaa huomata, että lukijatkin arvostavat sitä, että ilman sosiaalipornoa ja kaikkien omien (ja läheisten) asioiden retostelua blogi voi olla aito ja luettava. Kiitos tästä kaikesta kuuluu teille. Kiitos, että saan tehdä bloggaamista omien rajojeni ja mukavuusalueeni mukaisesti!

Bloggaamisen lisäksi toinen merkittävä työasia tälle vuodelle tietysti on Tee se itse -vauvan julkaiseminen. Vaikka täytyykin myöntää, että kirja on jäänyt oman elämän myllerrysten ja blogimuuttojen jalkoihin ainakin oman pääni sisällä. Oikein jopa vähän harmittaa se, että kirja – vuosikymmenien unelmani – ei varsinaisesti tunnu juuri miltään. On tietysti ihan huikeaa, että sain mahdollisuuden kirjoittaa kirjan, ensimmäinen painos myytiin loppuun niin nopsasti ja toinen painos tehtiin pikavauhtia. Ehkä asiaa osaa arvostaa vuosien päästä. Tai ehkä sitten, jos ensimmäinen teos poikii toisen kustannussopimuksen, kuka tietää.

Oman huijarisyndroomani kulminaatiopiste on varmasti se, että välillä unohdan, kuinka paljon töitä tuleekaan tehtyä. Moni teistä halusi tietää kysymyspostauksen tiimoilla siitä, miten saan aikani riittämään kahteen työhön ja muuhun elämään. Ehkä tämä vuosi onkin ollut sellainen, että olen toden teolla alkanut vasta tajuta, että kahden duunin ja kaiken muun elämän pyörittäminen ei ole aina ihan helppo nakki. Tai niin, ettei ole normaalia, että työpäivät jatkuvat F:n mentyä nukkumaan ja yöunet typistyvät koko ajan vaan lyhemmiksi. Nyt jos milloin olen alkanut tajuta, että vähän löysemminkin voisi ottaa. Tai itse asiassa: Oman jaksamisen kannalta jossain vaiheessa on pakkokin löysätä tahtia. Vaan kun keksisi miten. Kun on tottunut kahteen palkkaan ja vieläpä rakastaa molempia töitään, on vaikea luopua mistään. Tämä on asia, josta tulee varmasti vuoden 2017 yksi suurimmista pohdinnan aiheista.

Tämmöisiä työaatoksia vuoden viimeiseen keskiviikkoon. Matkasin äsken junalla Keski-Suomesta kotiin. Vielä viimeiset pakkailut ja 4.30 herätys kohti Saksaa. Lentokoneessa olisi tarkoitus kirjotella huomisillaksi postaus siitä, mitkä vuoden 2016 lupauksista toteutuivat ja mitkä lässähtivät jo alkumetreillä. Kivaa iltaa!

-Karoliina-

*Huomasin juuri äsken, kun saavuin kotiin ja posti rötkötti eteisenlattiallani, että huijarisyndrooma puhuttaa myös uusimmassa Trendissäkin!

huppari, Kooma // housut, Sweet Pants (saatu) // pipo, Carhartt // kengät, Timberland