Kaupallinen yhteistyö: OP

Olin viime viikon maanantaina Maaret Kallion kanssa Maria Veitolan vieraana Alkuja -nimisessä podcast-sarjassa, jossa keskustelimme erosta lapsiperheessä (kuunneltavissa täällä) . Alkuja-sarjahan on kampanjakokonaisuus, joka on osa OPn #suominousuun-avausta. #Perheenlisä on ihan kaikille lapsiperheille suunnattu maksuton etupaketti ja se lanseerattiin helpottamaan uusien perheiden alkuja silloin, kun taloustilanne on usein kaikkein tiukimmillaan.

Vaikka ”Alkuja” kuulostaakin ainakin minun korvaani sille, että se keskittyisi vain lapsiperheen ensi hetkiin, vauvan syntymään, käsitellään sen ympärillä muitakin lapsiperhealkuja. Esimerkiksi sellaista uutta alkua, kun ydinperhe muuttuukin eroperheeksi.

Mietin aluksi aika kauan, menenkö mukaan koko sarjan tekemiseen. Jotenkin minua itseäni tavallaan jo vähän kyllästyttää jauhaa aiheesta, jonka prosessointi – ainakin se akuutti – on itselläni jo takana. Ja josta te lukijatkin olette varmasti saaneet maistaa jonkinmoisen siivun. On tullut vähän sellainen tunne, voisiko asian jo antaa olla. Mennyt on mennyttä.

Se, että mukana jaksossa olivat kuitenkin minun all time – suosikkinaiseni Veitola ja Kallio, muutti asiaa. Jos pääsisin juttelemaan noiden naisten kanssa, en voisi kieltäytyä. Ja hyvä niin, koska näin matkan päästä asioista puhuttaessa voi oivaltaa toisaalta taas muutamia uusia asioita. Niin ja ehkä minulla olisi myös rohkeutta kertoa taas jotain uusia ajatuksistani aiheen tiimoilta.

Maaretin ja Marian kanssa jutellessani mieleeni tulvahti muisto viime keväältä, jolloin törmäsin Facebookia selatessani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbown haastatteluun, jossa hän peräänkuulutti, ettei pienten lasten vanhempien pitäisi erota. Hänen argumenttinsa kuului: ” Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus.” Tuijotin tekstiä hetken ja olisi tehnyt mieli viskata puhelin seinään. Ai miksikö näin? Minäpä kerron. Mutta aloitetaan kuitenkin ajatuksenjuoksuni aiheen tiimoilta nyt ihan alusta.

Kun kerroin talvella, että eroamme, sähköpostini, puhelimeni ja jopa kaupunkikävelyni muuttuivat kentäksi, jolloin minusta tuli hetkessä eronneiden ja eroa pohtivien ihmisten kuunteleva korva. Se, että minäkin olin nyt yksi eronneista, sai minut ikään kuin monen melko tuntemattomankin silmissä muuttumaan osaksi heitä. Saatoin saada päivässä monta tilitystä siitä, millaisissa perhehelveteissä ihmiset elivät ja elävät, ja kuinka monen – yllättävän monen ”onnellisen” – perheen ja pariskunnan takana olikin oikeasti todella rankkoja asioita.

Vaikka itse olinkin toki pohtinut eroa ja sen oikeellisuutta omalla kohdallani ja oman lapseni näkökulmasta, avarsivat nuo keskusteluhetket käsitystäni ympäröivästä maailmasta varmasti enemmän kuin mikään muu asia siihen mennessä. Tajusin, ettei kukaan – todellakaan –voi tietää ulkoisten seikkojen perusteella, millaisissa parisuhteissa kukakin elää. Ympäriltäni, läheltä ja kaukaa, alkoi nimittäin paljastua toinen toistaan karmeimpia ihmiskohtaloita. Ja tiedättekö: Juuri niiden hymyjen, omakotitalojen, kauniiden vaatteiden ja kauniiden ihmisten maailmasta.

Me suomalaiset olemme häpeäkansaa. Sellaista sakkia, että otamme ihan liian usein sellaisetkin asiat omaksi häpeäksemme, joita ei pitäisi. Jos puoliso vetää turpaan, pidetään suu kiinni, eikä kerrota sitä muille. Sanotaan lapsillekin, ettei tästä puhuta. Isi vaan vähän hermostui, kun äiti osasi olla niin väärällä tavalla.

Jos kumppani simputtaa henkisellä väkivallalla vuosia ja alistaa, emme me huuda sitä kylillä, vaan käännämme tarinan toisin päin. Vähän jopa vitsin turvin annamme ennemminkin itsestämme sen kuvan, että satumme nyt vaan olemaan luonteeltamme tiukkapipoisia ja hapannaamaisia puolisoita, joiden täytyy pitää jöötä kumppanille. Vika on minussa.

Jos puolison mielenterveys alkaa rakoilla. Narsismi nostaa päätään ja perhe-elämä pyörii vain yhden ihmisen halujen ja mielivaltaisen käytöksen ympärillä, alamme hiipiä varpaillamme. Silotamme tietä ja välttelemme ristiriitaa loppuun asti niin, että kadotamme itsemme. Mutta toki ihan niin hiljaa, ettei kukaan huomaa.

Jos kumppani pettää, ei sitä sanota edes eron hetkellä. Koska silloinhan leimautuisi siksi henkilöksi, jota petettiin. Vuosia, hymyssäsuin.

Kun sitten tämän häpeäkansan kasvatti uskaltaa useinkin hirmuisen ja pitkän kamppailun jälkeen lopulta erota suhteesta ja kumppanista, joka ei tee tälle ja koko perheen ilmapiirille kuin hallaa, kehään heitetään nämä Stolbow`n ajatusten kaltaiset kommentit. Vedetään esille ”nykyään erotaan liian helposti -kortti” tai tartutaan pinnallisuuksiin.

Luettuani Stolbow`n haastattelusta kohdan ”parisuhteessa saa olla välillä tylsää, harmaata ja seksitöntä”, raivoni alkoi muuttua jo nauruksi. Hei ihan oikeasti! Toki joku parisuhde voi päätyä noinkin marginaalien aiheiden tiimoilta, mutta kuunneltuani yhä useampia erotarinoita, harva lapsiperheellinen päätyy eroon noin heppoisin perustein. Nuo asiat toki saatetaan sanoa ääneen  – kun oikea syy syystä tai toisesta hävettää – mutta usein takana on paljon muutakin. Onnellisia ne, jotka eivät sitä tiedä.

Erokeskustelua usein leimaa ajatus siitä, että erossa olisi kaksi aikuista ihmistä, hyvää ja tervettä ihmistä, joiden päällimmäinen ongelma olisi pikkulapsiajan aiheuttama väsymys ja liian harvakseltaan tapahtuvat petipuuhat. Näissä tilanteissa Stolbow`n kommentit, ehkä, ovat ihan ok, mutta kaikkien niiden, jotka ovat joutuneet kohtaamaan suhteessaan suurempia ongelmia, kohdalla tuollaiset mielipiteet ovat törkeä isku vyön alle. 

”Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus”. Niinpä. Juuri siksi se ainoa lapsuus on joskus pelastettava. Erolla. 

-Karoliina-

Kuuntele Maaret Kallion, Maria Veitolan ja minun erokeskustelut täältä.