Me lähdimme miehen kanssa kaksi viikkoa sitten (itse asiassa juuri tällä kellonlyömällä) Budapestiin kolmeksi yöksi. F meni reissun ajaksi mummolaan Keski-Suomeen. Kirjoittelin reissusta blogiin ja sen jälkeen seurasin kommenttiboxista, miten eri tavalla perheissä suhtaudutaan tämäntyyppisiin aikuisten omiin reissuihin. Keskustelusta nimittäin selvisi, että toiset pitivät aikuisten lomia tarpeellisina, toiset taas eivät. Joidenkin mielestä lapsia ei saanut jättää reissuista pois ja joillekin erilaisilla kokoonpanoilla matkustaminen oli ihan perussettiä.

Kommenttiboxikeskustelu oli siinä mielessä virkistävä, että taas tuli – ainakin siis itselleni – muistutus siitä, miten eri tavalla asioista voi ajatella. Mun täytyy nimittäin myöntää, että mulle ei ole edes tullut mieleen nyt, eikä aikaisemminkaan, etteikö aikuiset voisi mennä reissuun myös kahden kesken. Ei ainakaan silloin, jos myös lapselle tarjoutuu välissä mahdollisuus reissuilla vanhempien kanssa. (Itsekin koen, että pelkät aikuislomat olisivat omasta mielestänikin epäreilu ratkaisu, mutta en tietenkään olisi oikea ihminen tuomitsemaan, jos niin jossakin perheessä nähdään hyväksi. Voisihan vaikka olla, että noissa tapauksissa lapsi olisi luonteeltaan sellainen, ettei pitäisi vaikkapa lentämisestä, vieraista paikoista tai tutun elämänrytmin muutoksista. Silloin en näkisi itsekään mitään järkeä roudata lasta pitkin maailmaa.)

Postauksen kommentit saivat minut pohtimaan sitä, miten olen tämän reilun kahdeksan vuoden äitiyteni aikana toiminut. Ja tulin siihen tulokseen, että multa varmasti puuttuu jokin sellainen aika tyypillinen äitigeeni (?), kun en ole koskaan pitänyt meidän kohdalla tarpeellisena sitä, ettenkö voisi välillä jättää lasta hoitoon. Olen ollut vaikkapa kolme päivää festareilla F:n ollessa seitsemän kuukautta ja illan pois kotoa hänen olleessaan vain reilun kuukauden. Jälkikäteen – ehkä tutustuessani tämmöisiä aiheita käsitteleviin keskusteluihin – olen alkanut pohtia, olenko mä ollut silloin aivan pöhkö. Että teinkö oikein vai väärin?

Mä olen miettinyt myös sitä, miksi en F:n ollessa pieni syyllistynyt lainkaan noista silloin tällöin tapahtuvista omista menoistani. Enkä edes siitä, kun menin takaisin töihin neitokaisen ollessa vasta vajaat 9 kuukautta vanha. Olen tullut siihen tulokseen, että koska en seurannut (enkä tuottanut) somea vielä samalla tavalla äitiyteni alkuvuosina, ja olin kaiken lisäksi vielä kaveriporukkamme ensimmäinen äiti, en saanut mistään mallia siihen, kuinka äiti tulisi olla. Ei tullut ulkopuolista painetta siitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei. Tein vain, mikä tuntui siinä hetkessä meille sopivalle. 

Mä ajattelen niin, että jokainen perhe on ihan oma saarensa, jonka säännöistä toiset voivat ottaa vinkkejä, mutta harvoin sama tapa toimii sellaisenaan toisaalla. Mun täytyy sanoa, että omia menojani (olivatpa ne sitten yönylireissu tai tunnin kaupunkikierros) on tietysti aina rohkaissut se, että lähipiirissä – silloin ja nyt – on ollut niin tärkeitä, luotettavia ja hoitoapuaan tarjoavia aikuisia, että aina on voinut lähteä matkaan luottavaisin mielin siitä, että lapsonen on hyvissä käsissä. Tietysti myös lapsen luonne on vaikuttanut tilanteeseen: Koska hän on luottanut ja tukeutunut myös muihin perheenjäseniin kuin äitiin, on ollut helppo mennä. Toisenlaisen lapsen kanssa tilanne olisi voinut – ja voisi olla edelleenkin – erilainen. Ehkä  meidän ja lapsen lähipiiristä kertoo se, että tytär on tosiaan yökyläillyt vauvasta asti mun sisaruksilla ja mun vanhemmilla, mutta ei ole vielä kertaakaan halunnut mennä esimerkiksi omille kavereilleen yökylään.

Olisi mielenkiintoista tietää, olisinko toiminut toisin, jos olisin saanut F:n esikoisekseni tähän elämäntilanteeseen ja ympäristöön, jossa nyt elän.

Mitä tällä haluan sanoa? No ehkäpä vain sen, että uskaltakaa tehdä niitä ratkaisuja, jotka ovat teille hyviä, sanoipa ympäristö mitä tahansa. Koska jokainen vanhempi on oman perheensä ja lapsensa parhaita asiantuntijoita. Jos ympäristö painostaa ottamaan lomaa vauvasta, mutta itse et halua, älä missään nimessä ota. Nuuski silloin sitä pientä niskaa ja pidä sylissä, jos siitä tulee paras olo. Jos taas kaipaat omaa aikaa, tai parisuhdeaikaa, järjestä sitä! Järjestä, vaikka joku katsoisi sinua pahalla silmällä ja ihmettelisi, miten voit olla yön erossa lapsistasi. Uskon, että karmeammat traumat tulevat loppuun palaneista ja toisistaan erkaantuneista aikuisista kuin siitä, että lapset ovat kummilassa tai mummilassa yhden viikonlopun.

Kivaa sunnuntaita!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Mekko: Ivana Helsinki (saatu)