Mä itken keväjuhlissa ja kissavideoille. Niin ja sille, kun F laulaa joulujuhlassa tai kun häissä pärähtää ensimmäiset häämarssin sävelet. Mä itken ihan julkisesti, eikä se nolota. Ei silloin, kun itkun aihe on pieni tai hassu. Silloin on helppo itkeä. Silloin, kun ei tarvitse kuitenkaan todellisuudessa ole ihan auki ja rikki.
Joskus olen pohtinut, kuinka paljon helpompaa tämä tilanne tai ylipäätään elämä olisi, jos oikeiden asioiden keskellä voisin näyttää samalla tavalla heikkoutensa kuin Youtube-videoita katsellessa. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kyynel valuisi silmäkulmasta myös muiden edessä – oikealla hetkellä – eikä vasta silloin, kun illalla istun yksin sängyllä ja katselen sälekaihdinten välistä vastakkaisen talon ikkunoista loistavaa valoa.
Moni järkyttyi erosta. Oli ihan, että nyt on kyllä luovutettu ihan liian helposti. Kaikkihan oli hyvin, ehkä täydellisesti. Päätöksen täytyi oli helppo, kun elää ja porskuttaa niin täynnä intoa. Ihan liian nopeasti tehty ja toivuttu. Reippaana. Miten kylmä.
Mutta kylmyys, lämpö ja tunteet ovat jännä asia. Toisille oman itsensä näyttäminen on helpompaa kuin toisille. Toisten mielestä kaikki oma on julkista, toisten – minunlaisten – defenssit blokkaavat puolestaan monta tunneskaalan väriä pois ainakin silloin, kun ne pitäisi esittää muille. Erityisesti niille, jotka eivät minua tunne. Joskus valitettavasti niillekin, jotka rakastavat.
Ennen ajattelin, että kirjoitusteni sisällön rajaaminen suojelee minua ja perhettäni. Että sensuroiduilla näppiksillä kirjoitettu osa elämääni riittää. Tänä keväänä olen huomannut, että rajat ovat kääntyneet myös itseään vastaan. Kun ei kerro kaikkea, on lupa tehdä omat johtopäätökset. Kun ei kerro kaikkea, täytyy sen olla merkki siitä, ettei välitä.
Vaikka välitänhän ja välitinhän minä. Ehkä jopa liikaakin, koska se kokonaisuuden ylläpitäminen ja muiden tunteista välittäminen oli melkein tuhota oman itseni. Tuntui nimittäin sille, että viime vuosina oma olo jäi jonnekin kaiken jalkoihin. Kesti vuosia tajuta ja samalla myös vuosia niin, että illalla nukkumaan mennessä katselin kattoon ja pohdin, miten tästä kaikesta selviää. Miten selättää pahan olon niin, etteivät muut kärsi. Miten selvitä syyllisyydestä, surusta, pettymyksestä ja jopa vihasta. Miten välittää itsestään, kun se tuntui olevan ristiriidassa toisen ihmisen hyvinvoinnin kanssa.
Joskus oli hetkiä, jolloin itkin joka päivä. Joskus taas tuntui, ettei kyynel tullut ulos, vaikka paha olo aiheutti päätä painavan migreenin. Mutta enää en murehdi. En, vaikka kroppa onkin vielä hajalla ja heräilen öisin vain tunneiksi miettimään tätä kaikkea. Hyvää ja huonoa. Mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa.
Sanotaan, että toiset eroavat jo suhteen aikana, toiset vasta, kun kattilat on jaettu. Minun itkuni ja suruni on koettu vuosia ja kuukausia sitten, mutta se matka onkin ollut tavallista pidempi. Vaikka toisaalta, onko sittenkään? Mistä sitä tosiaan tietää niiden muiden helppojen ja tavallisten suhteiden ja erojen laidan. Sinne toisten ihmisten seinien sisälle, parisuhteen sisälle, kun harva ulkopuolinen koskaan näkee.
Voi kun elämä olisi yhtä helppoa kuin kissavideoita itkiessä. Tai silloin, kun tajuaa Spotifytä kuunnellessa, että joku muukin tietää, millaista on olla. Silloin, kun sisällä myrskyää, mutta kuulumisia kysyessä väläyttääkin vain sen kaikki on hyvin -hymyn.
”Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää
et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen
nii ei kukaan kysele,”
(Anna Puu: Aika)
-Karoliina-
