Kirjoista ja tarinoista

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muutama teistä kyseli viime viikolla, mitkä ovat lempikirjojani, mitä luin lapsena ja miten innostuin kirjoista.

Mä en ole koskaan ollut kai mikään perinteinen lukutoukka. En ollut se, joka kantoi repun olkaimet pinkeänä kirjastosta kotiin paksuja opuksia vaan ennemmin se, joka tankkasi yhtä kirjaa viikkotolkulla. En taida olla se edelleenkään. Olin ja olen se ronkeli lukija, joka panostaa ennemmin laatuun kuin määrään.

Se, miksi ylipäätään innostuin kuitenkin kirjoista ja opiskelin kirjallisuutta, johtuu siitä, että rakastamalla rakastan tarinoita. Pieniä ja isoja, elämää suurempia. Koskettavia sanapareja ja pisteitä, joiden jälkeen täytyy huokaista.

Mikään ei ole nimittäin niin mahtavaa, kun löytää kirjan sivuilta tunteita, joita ei ole osannut itse nimetä. Löytää hetkiä, jotka on kokenut tai haluaisi kokea. Löytää maailma, josta ei tiedä vielä mitään.

Ehkä kirjat ja kirjallisuus ovatkin minulle portti muualle ja toisaalta portti itseeni. En yhtään epäile sitä tutkimustulosta, jossa kerrottiin, että kirjat lisäävät empatiakykyä. Tietysti lisäävät! Kirjojen avulla kun pääsee niin kätevällä tavalla jonkun toisen ihmisen tajuntaan. Kirjailijan, puhujan, kertojan tai piilokertojan.

Mulla ei ole oikeastaan yhtä ja tärkeintä lempikirjaa. Kirjarakkauksiani ovat – kuten olen joskus kertonutkin – Juhani Ahon Yksin, Maria Jotunin novellit, Juha Itkosen ja Anna-Leena Härkösen kirjat ja Eeva Kilven, Arno Kotron ja Tommy Tabermannin runot. Viihteeksi luen chick lit -kirjoja ja dekkareita.

Kun joku sanoo, ettei pidä kirjoista, heitän vastapallon. Kuka voisi sanoa, ettei pidä elämästä? Koska kirjathan ovat juuri elämää. Ja oikean elämän ja kirjan löytämiseen täytyy käyttää energiaa.

-Karoliina-

Kulttuuri Kirjat

Kun mä hymyilen, nii ei kukaan kysele

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä itken keväjuhlissa ja kissavideoille. Niin ja sille, kun F laulaa joulujuhlassa tai kun häissä pärähtää ensimmäiset häämarssin sävelet. Mä itken ihan julkisesti, eikä se nolota. Ei silloin, kun itkun aihe on pieni tai hassu. Silloin on helppo itkeä. Silloin, kun ei tarvitse kuitenkaan todellisuudessa ole ihan auki ja rikki.

Joskus olen pohtinut, kuinka paljon helpompaa tämä tilanne tai ylipäätään elämä olisi, jos oikeiden asioiden keskellä voisin näyttää samalla tavalla heikkoutensa kuin Youtube-videoita katsellessa. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kyynel valuisi silmäkulmasta myös muiden edessä – oikealla hetkellä – eikä vasta silloin, kun illalla istun yksin sängyllä ja katselen sälekaihdinten välistä vastakkaisen talon ikkunoista loistavaa valoa.

Moni järkyttyi erosta. Oli ihan, että nyt on kyllä luovutettu ihan liian helposti. Kaikkihan oli hyvin, ehkä täydellisesti. Päätöksen täytyi oli helppo, kun elää ja porskuttaa niin täynnä intoa. Ihan liian nopeasti tehty ja toivuttu. Reippaana. Miten kylmä.

Mutta kylmyys, lämpö ja tunteet ovat jännä asia. Toisille oman itsensä näyttäminen on helpompaa kuin toisille. Toisten mielestä kaikki oma on julkista, toisten – minunlaisten – defenssit blokkaavat puolestaan monta tunneskaalan väriä pois ainakin silloin, kun ne pitäisi esittää muille. Erityisesti niille, jotka eivät minua tunne. Joskus valitettavasti niillekin, jotka rakastavat.

Ennen ajattelin, että kirjoitusteni sisällön rajaaminen suojelee minua ja perhettäni. Että sensuroiduilla näppiksillä kirjoitettu osa elämääni riittää. Tänä keväänä olen huomannut, että rajat ovat kääntyneet myös itseään vastaan. Kun ei kerro kaikkea, on lupa tehdä omat johtopäätökset. Kun ei kerro kaikkea, täytyy sen olla merkki siitä, ettei välitä.

Vaikka välitänhän ja välitinhän minä. Ehkä jopa liikaakin, koska se kokonaisuuden ylläpitäminen ja muiden tunteista välittäminen oli melkein tuhota oman itseni. Tuntui nimittäin sille, että viime vuosina oma olo jäi jonnekin kaiken jalkoihin. Kesti vuosia tajuta ja samalla myös vuosia niin, että illalla nukkumaan mennessä katselin kattoon ja pohdin, miten tästä kaikesta selviää. Miten selättää pahan olon niin, etteivät muut kärsi. Miten selvitä syyllisyydestä, surusta, pettymyksestä ja jopa vihasta. Miten välittää itsestään, kun se tuntui olevan ristiriidassa toisen ihmisen hyvinvoinnin kanssa.

Joskus oli hetkiä, jolloin itkin joka päivä. Joskus taas tuntui, ettei kyynel tullut ulos, vaikka paha olo aiheutti päätä painavan migreenin. Mutta enää en murehdi. En, vaikka kroppa onkin vielä hajalla ja heräilen öisin vain tunneiksi miettimään tätä kaikkea. Hyvää ja huonoa. Mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa.

Sanotaan, että toiset eroavat jo suhteen aikana, toiset vasta, kun kattilat on jaettu. Minun itkuni ja suruni on koettu vuosia ja kuukausia sitten, mutta se matka onkin ollut tavallista pidempi. Vaikka toisaalta, onko sittenkään? Mistä sitä tosiaan tietää niiden muiden helppojen ja tavallisten suhteiden ja erojen laidan. Sinne toisten ihmisten seinien sisälle, parisuhteen sisälle, kun harva ulkopuolinen koskaan näkee.

Voi kun elämä olisi yhtä helppoa kuin kissavideoita itkiessä. Tai silloin, kun tajuaa Spotifytä kuunnellessa, että joku muukin tietää, millaista on olla.  Silloin, kun sisällä myrskyää, mutta kuulumisia kysyessä väläyttääkin vain sen kaikki on hyvin -hymyn.

”Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää
et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen
nii ei kukaan kysele,”
(Anna Puu: Aika)

-Karoliina-

Puheenaiheet Ajattelin tänään