Aika on tässä ja ei missään
Kun vanhenee, aika saa ihan uuden merkityksen. Tuntuu sille, kuin aika juoksisi. Vastahan oli aamu. Vasta oli joulu. Tai se hetki, kun lapsi oli vauva. Vasta oli opiskeluvuodet ja vastahan mä tapasin mun uudet ystävät. Siitä on 10 vuotta. Vastahan mä astuin ensimmäiseen omaan kotiini. Yövyin tyhjän kerrostalon lattialla patjalla ylioppilasjuhlayönäni, toisella puolella teiniaikainen poikaystäväni, toisella ystävä, jonka olin tuntenut vauvasta asti.
Aika juoksee, mutta se myös pysähtyy. Niinä hetkinä, kun saa lukea iltasatua hämärässä huoneessa, tyttären hengittäessä kainalossa. Silloin kun seisoo keskellä metsäistä lenkkipolkkua ja tuijottaa tyhjyyteen. Silloin kun lasit kilahtavat, kuohuviini kuplii ja ympärillä on rakkaita kasvoja. Silloin kun leikkii piilosta ja yrittää hengittää aivan hiljaa vaaterekin takana kyyryssä. Silloin kun istuu illalla ensimmäisen kerran alas ja kuuntelee nukkuvaa kotia.
Voi kun aina olisi aikaa. Voi kun aina olisi aikaa nähdä asiat oikein. Jäädä oikeaksi hetkeksi oikeaan aikaan ja antaa toisen ajan mennä menojaan. Voi kun ajassa ei tarvitsisi huolehtia muista ajoista.
-Karoliina-
*kuva: Janita Autio // mekko lainattu Ivana Helsingiltä
Oi että. Mun on ollut niin kauan kun muistan vaikeaa olla kameran edessä. Siksi jännitin eilisiä kirjan promoamiseen tarkoitettuja kuvauksia aika paljon. Ja ihan turhaan : Kuvausaamupäivä meni hienosti!