Olimme F:n kanssa pari viikkoa sitten Pihjalalinnassa aamukäynnillä. F oli räkäinen ja korva kipeä. Siinä lapsen lääkäriaikaa odotellessa huomasin odotushuoneessa Hopen ylläpitämän joulukuusen, jonka oksilta löytyi vähänvaraisten kotien lasten joululahjatoiveita. Toivelapussa luki lapsen ikä ja toivelahja. Ohjeessa kerroottiin, että noukkimalla toiveen ja tuomalla toivelahjan kuusen alle voisi ilahduttaa lasta lahjalla. 

Eihän tuo kuusi ollut minulle uusi juttu. Ja olen jo monena vuonna osallistunut kyseiseen joulupuukeräykseen kaupungissa asuessani sen lisäksi, että olen aina ostanut yhden Hankasalmen kirjastossa olevaan vastaavanlaiseen puuhun. Noita toiveita lukiessa alkoi kuitenkin taas nousta pala kurkkuun. Se, missä itse saatan hupuloida 15 euroa kahvilakäyntiin, oli samalla euromäärällä toivottu lelu ehkä ainoa, jonka lapsi saa. Se, jota hän ei edes saisi, jos joku ei tuota toivetta puusta nappaisi ja toimittaisi pakettia kuusen alle. Ja kun lelujen lisäksi lapuissa toiveinä oli mm. villakerrasto, alkoi todella taas muistaa, miten erilaisissa kuplissa me elämme. 

Tilanne sai pasmani sekaisin. Tilitin asiaa jopa F:lle sillä pieteetillä, että lapsi puuskaisi hätäisesti kotihississä: ”Äiti, älä enää puhu noita juttuja, kun mua alkaa itkettää.”. Sitten jatkoin maailmantuskani vuodattamista Insta Storiesiin.

Vaikka ei tässä itsekään kieriskellä seteleissä, tuntuu jotenkin järjettömän ahdistavalle ajatella, mitä yltäkylläisyyttä pitää aivan päivänselvänä. On ihan selvä, että voimme ostaa lapselle joululahjan, syödä terveellistä ruokaa ja ostaa sään mukaiset vaatteet. Voimme hyvä tavaton olla välillä jopa reissussakin, niin kuin nytkin juuri olemme.  Ja jos lapsi palelee ulkona, on se vain ja ainoastaan hänen oma vikansa, jos pipo ei ole miellyttänyt silmää. Syy ei ole siinä, etteikö pipoa olisi lainkaan.

Mä uskon siihen, että meidän jokaisen on tehtävä asioita sen eteen, että täällä maassa jokainen lapsi saisi edes yhden joulupaketin. Että jokaisella lapsella olisi toppatakki pakkaskeleillä, ja että kaikki saisivat syödäkseen. Mä maksan oikein mielelläni veroni, koska tiedän, että niillä tehdään hyvää meille kaikille. Erityisesti lapsille! Mutta samalla mä myös uskon, että maailma on nyt siinä pisteessä, että myös yksittäisten ihmisten lahjoitukset – oli ne sitten ajan, rahan tai tavaran lahjoittamista – on välttämätöntä.

Kaiken tämän asian ahdistavuuden keskellä on ihana huomata se, kuinka moni ihminen haluaa tehdä hyvää toisten hyväksi. Näen, miten ympärillä on firmoja, jotka tekevät hyväntekeväisyyttä läpi vuoden. Silloinkin, kun sitä ei olisi tarve tehdä brändimielessä. Näen, miten ympärilläni häärätään tälläkin hetkellä vähävaraisten joululounasta ja kuinka yksittäiset perheet vievät säännöllisesti omistaan tarvittavia vaatteita turvataloille ja esimerkiksi juuri Hopelle.

Yksi ihana esimerkki tästä yhdessä toimimisesta liittyy tähänkin postaukseen. Kun avauduin silloin muutama viikko sitten aiheesta Instagramissani, ja haastoin ihmisiä mukaan kampanjaan, laittoi mulle viestiä Sivuraiteilla-blogin Emilia. Hän ehdotti, että tekisimme jotain asian eteen yhdessä. Vielä vähän isommin ja näkyvämmin! Niinpä tänään, 3.12, emme ole ainoita, jotka Hopen keräyksestä kirjoittavat. Emilia sai mukaan ison joukon hienoja ihmisiä muistuttamaan omia seuraajiaan aiheen tärkeydestä!  Tässä on yhdessä tekemisen voima ja hienous. Ja toivon, että se kantaa konkreettisiin tekoihin ja todellisen joulumielen saavuttamiseen.

Kiitos siis kaikki, jotka omalla tavallanne teette myös toisten joulusta paremman. Hopella on suurimmissa kaupungeissa omat Instagram-sivunsa, joten sieltä voi tarkistaa puiden sijainnin. Tampereella puut löytyy ainakin Pihlajalinnan odotushuoneesta, Koskarista ja Ratinasta. Paketteja kuusen alle voi toimittaa 10.12.2018 asti, joten ehditte vielä mukaan. 

Tehdään tästä joulu, jossa jokainen lapsi saa ainakin sen yhden paketin!

#lahjapuu #hopery #vainyksipaketti

-Karoliina-