Kauneimmat äänet, jotka tiedän!

NANSO16.JPG

Istuin eilen illalla sohvalla. A oli lätkämatsissa, F suihkussa. Ovi kylppäriin oli auki, kuten aina lapsen ollessaan siellä. Korviini kiiri veden lorina ja lapsen höpöttely. Yhtäkkiä sydämeni täytti täydellinen onnellisuus. Siinä oli yksinkertaisuudessaan kaikki se, mitä tarvitsen ollakseni itse. Se, kun kuulee oman lapsen olevan kepeä, leikkisä ja iloisella mielellä. Niin hyväntuulinen, että tekee mieli laulaa kesken leikin: ”I feel it in my fingers, I feel it in my toes” pienellä, korkealla äänellä. 

Aloin pohtia kauniita ääniä. Niitä, jotka saavat minut onnelliseksi. Tajusin, että onnellisemmat äänet ovat niitä, jotka eivät maksa yhtään mitään. Ne ovat musiikkia ilman, että kukaan edes soittaa.

Listasin elämäni TOP10 ääntä

  • juuri se F:n leikkiääni, joka hänellä on, kun leikkii yksin. Silloin kun kaikki menee putkeen, eikä ole kiire minnekään. Silloin kun voi vaan antaa leikki-flow`n viedä. 
  • kahvin ääni kaikissa muodoissa: papujenjauhatussurina kahvimyllyssä, kahvikoneen rumina, suodatinkahvin ropina, pannukahvin tärinä liedellä.
  • aviomiehen ääniviestit. Se, ettei ole näkökontaktia, saa kuulemaan toisen sanoman ja äänen vivahteet paremmin kuin kasvotusten. Ääniviesteistä tulee edelleen mieleen etäsuhdeajat ja se, kuinka jokainen viesti tuntui merkitykselliselle.
  • lapsen kikatus. Se mahanpohjasta kumpuava aito nauru, joka kaikuu seinissä ja joka tarttuu aivan väkisin. 
  • kevään ensimmäiset rapisevat kivet kengän pohjan alla. Kun lumi on sulanut ja hiekoitushiekka pyörii asfaltin ja tennarinpohjan välissä.
  • puiden kahina myrskyisen mökkirannan vieressä. Se ääni, joka kertoo luonnon voiman ja mahtavuuden. 
  • palava nuotio. Puiden ritinä ja raksunta. 
  • ratikkakiskojen kolina, joka kantautuu avoinaisesta ikkunasta kesäyönä sisään asuntoon. Tätä ääntä kaipaan Helsingistä aivan hirveästi! Ehkä jos jaksan odottaa kaksi(sataa) vuotta, voin kuulla tuon saman äänen kohta myös täällä Tampereen kodissakin.
  • se, kun itseä tai rakkaita kutsutaa jollakin lempinimellä. Sellaisella, joka kertoo rakkaudesta, lämmöstä ja läheisistä väleistä. Esimerkiksi yhdellä F:n ystävistä on tyttärestä sellainen lempinimi, jota kukaan muu ei hänestä käytä. Joka kerta tuon sanan kuuleminen kuulostaa yhtä ihanalle. 
  • rauhallinen aamu. Se, kun kello ei soi ja saan herätä ensimmäisenä ennen muita. Ja vaikka yöllä olisikin ottanut päähän lapsen kömpiminen viereen ja ahtaalla nukkuminen, kumoaa tällainen aamu silti kaiken sen tuskan. Kun voi herätä niin, että ainoa ääni, jonka kuulee, on kahden tärkeimmän ihmisen hengitysääni. Joskus olen tässä kohdassa tirauttanut pari aamukyyneltäkin. Ihan vaan, koska tajuaa, että tässä on koko se (ääni)maailma, jota oikea ikinä tarvitsee ollakseen onnellinen. 

Mitkä ovat sinun elämäsi top10-äänet?

-Karoliina-

Kuva:Noora Näppilä

suhteet oma-elama

Ravintolavaunussa on todellinen Suomi

KARO9 (1).JPG

Mä vien lapsen keskimäärin joka toinen perjantai-iltapäivä Helsinkiin. Koska vaihto on tiukista tiukin (lapsi ja matkalaukku vaihdetaan miinusminuuttiaikataululla läpystä), en koskaan uskalla ostaa paluumatkan lippua ennakkoon. Ja koska lippua ei ole, ainoa tapa saada persuuksensa penkkiin on suunnata ravintolavaunuun. Perjantaina. Mainitsinko jo: perjantai-iltapäivänä.  Ravintolavaunuun. Kuulostaa pahalle, vai kuinka?

Tilanteen voisi nähdä todellisena kauhukertomuksena, mutta se ei ole sitä lainkaan. Itse asiassa perjantainen ravintolavaunu on yksi parhaita juttuja, mitä tämmöisessä pakollisessa matkanteossa voi tapahtua. Nyt kerron, miksi.

Mä olen istunut perjantaisessa ravintolavaunussa nyt vajaan kahden vuoden aikana noin neljäkymmentä kertaa. Ja joo: Vaunu on täynnä älämölöä, tunkkaista ilmaa ja kaljatuoppien kilinää. Mutta se on myös täynnä odottamattomia kohtaamisia, jaettua elämää ja sellaista epäsuomalaista (?) sosiaalisuutta, ettei ennen ole nähty. Eikä tätä silti selitä minusta kalja tai kaksi.

Olen kuullut junanvaunussa sen, kuinka ”yhteen aikaan tämä mun ravintolavaunussa istuminen lipsahti aivan käsistä”. Olen kuullut ne hetket, joita vierustoveri piti elämän parhaina aikoina (=ruuhkavuodet). Olen saanut kuulla, kuinka äiti on surrut tyttärensä surua siitä, ettei tämä sovi ahtaaseen kauneuskäsitykseen. Ja siitä, miten toisessa kodissa lapsen homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin.

Olen itse kertonut omaksi kauhukseni oman nimeni, jopa jumaliste ammatin ja kirjojeni nimet. Olen jauhanut Hämeenlinna-Tampere -välin uusperheen kipukohdista ja kertonut ummet ja lammet A:n Saksan ajoista. Kertonut siis kaiken sen, mitä pelkään kertoa yhtään missään muualla kuin aivan läheisteni seurassa! Enkä tunnusta edes juoneeni punaviinilasillista kuin kaksi kertaa näiden kymmenien ja kymmenien matkojen aikana. Ravintolavaunussa juopuu näemmä jo pelkästä atmosfääristä.

Meistä suomalaisista sanotaan aina, että valitsemme bussissa sen paikan, jonka vieressä ei ole ketään. Emme aloita keskustelua vapaaehtoisesti tuntemattoman kanssa tai vältämme katsekontaktia. Mutta. Kun meidät laitetaan ahtaalle kirjaimellisesti – ei henkisesti – kuoriutuu meistä käsittämätön kansa. Sen lisäksi, että me alamme puhua, me alamme puhua avoimesti ihan oikeista asioista. Emme jää mihinkään ympäripyöreään small talkiin, vaan hyppäämme suoraan syvään päähän. Avaamme itsemme ja elämämme täysin ventovieraille tyypeille. Kerromme kriisit ja nauramme katsoen silmiin. Me suomalaiset, uppiniskaiset. Me, joista ei saa muka mitään irti.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia me suomalaiset oikeasti olemme. Paljon jauhetaan siitä, että me suomalaiset emme osaa jutella ja olemme sisäänpäinkääntyneitä. Mutta onko se vaan tarina, joka meistä kerrotaan? Onko kuitenkin niin, että me olemme ihan huikean avoin, sosiaalinen ja aitoon kanssakäymiseen kykenevä kansa, mutta sitä ei ole vain sanallistettu meille oikein? Meille on kerrottu valeuutisia, meistä. 

 ”Tämä oli kivaa”, nainen pomppaa pöytäseurueemme keskeltä ja vetää takkiaan nopeasti niskaansa. Juttelu on vienyt niin mennessään, että hän meinaa myöhästyä omalta pysäkiltään. Juna on jo pysähdyksissä. ”Tosi mukavaa. Ei yhtään suomalaista, että tällä tavalla aletaan jutella”, hän huikkaa vielä hymyillen meille muille ja poistuu Lempäälä-kylttien taakse laiturille.

Hetken istumme hiljaa. Minä ja kaksi muuta uutta ystävääni. Tampereella jäämme pois. Kiitämme vielä jutteluhetkestä. Hymyilemme. Ei halata. Tietenkään. Koska mehän olemme suomalaisia.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe uutiset-ja-yhteiskunta