Lastensynttärit – Ja et voi kun epäonnistua!

IMG_20181117_140400.jpg

IMG_20181117_140322.jpg

PB176499.JPG

PB176527.JPG

PB176528.JPG

PB186534.JPG

Meillä on vietetty eilen ja tänään F:n yökyläkaverisynttäreitä. Kemut alkoivat eilen kahdelta Superparkissa. Ostettiin tytöille vaan liput, ei siis synttärihuonetta tai tarjoiluja.

Parin tunnin hikisen rymyämisen jälkeen siirsimme lapsoset meille. Välipalaa naamaan, lahjojen avaamista, leikkiä ja illan toiveruoka: Meikäläisen tekemät kananugetit ja omat ”ranskalaiset”. Illalla herkkuja, Daim-kakkua ja lisää touhuja.

Idea näistä synttäreistä oli minun. Mietin, millä tavalla välttäisin turhat stressit, teemat, leipomiset ja muut. Idea sopi lapselle ja toden totta: Kemut olivat stressittömät varmasti meille kaikille. Tytöt keksivät tekemistä, pitivät kivaa ja kaikki meni aivan älyttömän mallikkaasti. Tuon ikäiset lapset on kyllä helppoja vieraita. Siellä ne sitten lopulta nukkuivat meidän sängyssä poikittain. Liikuttava näky. 

Eniten sykähdytti tyttöjen keskustelut. Miten noin pienet ihmiset voivat olla niin viisaita elämän suhteen? Jotenkin läikähteli sydämessä myös kun mietin, että jos hyvin kävisi, tämä sakki voisi olla yhdessä ihan aina. Näin jo sieluni silmin porukan yhteisessä kimppakämpässä ja opiskelijabileissä (apua!). 

Vaikka viikonlopun kemut olivatkin onnistuneet, koen, että tämä lastenkutsuskene on oikesti osa-alue, jossa koskaan ei voi mennä putkeen. Ei ainakaan, jos ei omista isoa omakotitaloa tai jos synttärit ei ole kesällä.

Mun mielestä nimittäin ihanteelliset lastenkutsut olisivat sellaiset, joihin voisi kutsua koko luokan. Ja ihan vaan siksi, että kukaan ei kokisi olevansa ulkopuolella. Mua riipii ne kertomukset, jossa joku kokee olevansa koko kouluaikansa ulkopuolinen, enkä tietysti haluaisi olla ruokkimassa sellaista.  Koko luokan kutstumista puolestapuhuu myös se, ettei synttärisankari itse kokisi puolestaan koskaan oloaan ulkopuoliseksi: Itse annettu synttärikutsu kun aika usein ruokkii vastakutsuja.

Toisekseen mun mielestä parhaat kutsut olisivat kekseliäät, mutta kotikutoiset bileet. Sellaiset, jotka voisi järjestää old school -tyyliin omassa kodissa ilman hilavitkuttimia, elämyspuistoja tai muita kummallisuuksia.

Mutta. Hitsi kun tässä on muutama mutka matkassa.

Me asutaan reilussa 70 neliössä. Fakta on se, että sinne ei 23 lasta millään mahdu marras-joulukuussa. Viime vuonna meillä oli kauhusynttärit, joissa oli 16 lasta ja sekin oli jo aivan ylimitoitettu keissi. Siitä huolimatta, että lapset olivat suurimman ajan meidän ullakolla ja ulkona kauhukierroksella.

Vaikka elämyspuistosynttäreitä ja kaiken maailman hifistelyä moni vastustaakin ajatustasolla (myös minä!), on se myös kaltaistemme pienikotisten keskusta-asujien pelastusrengas. Niiden tiloihin kun voi vapauttaa isonkin määrän lapsia riehumaan silloin, kun oma koti ei riitä.

Ainoa miinus näissä on tietysti hinta. Katselimme kaikki Tampereen alueen puistot läpi, ja jos hinnat olivat sellaiset 10-25e/hlö (riippuen, mitä pakettiin kuului), on se aivan järjetön summa tarjoa koko luokalliselle. Tai itse ainakin ajattelen, ettei ole tarkoituksenmukaista, että lastenkutsut maksaa sen 230-500e. Niihinhän pitäisi ihan säästää useampi kuukausi! Posketon hinta, vaikka todellakin tajuan sen, että myös elämyspuistot eivät pyöri ilmaiseksi ja hinta on aivan perusteltu. Esim. Särkänniemen SuperParkin henkilökunta on aivan huikeaa!

Nyt siis päädytiin tähän leikattuun versioon vieraslistan ja elämysten suhteen. F oli harmissaan, kun sana kemuista oli koulussa kiirinyt ja moni hirvittävän kiva kaveri oli kysynyt, miksi ei saanut kutsua. Voin vaan kuvitella, miten vaikeaa melkein 8-vuotiaan on rajata se, ketkä kutsuu. Ja miten vastata, kun mukava tyyppi kysyy, miksi hän ei pääse mukaan.  Ja ihan yhtä vaikeaa 8-vuotiaan on ymmärtää, miksi ei tällä kertaa ollut kutsuttujen listalla mukana, vaikka ystäviä ollaankin.

Plääh. Jos joku keksii tähän ratkaisun, otan ilolla vastaan.

-Karoliina-

perhe vanhemmuus

Kun Tampere oli vielä tuntematon!

IMG_2801-2.jpg

Mä katselin viime viikolla meidän kotitaloa vähän eri suunnasta, kun yleensä sitä katselin. Tulin kotiin päinvastaisesta suunnasta ja silloin koko talo ja kotikulmat näyttivät ihan erilaisille. Tuntemattomille ja uusille. Samalla mieleeni alkoi tulvia ne ekat kerrat Tampereella, kun koko kaupunki oli täysin vieras ja ihmeellinen.

Mun eka muisto Tampereelta on joskus yläasteelta. Me oltiin perheen kanssa hotellomalla Tampereella, koulu oli alkamassa muutaman viikon päästä. Juuri ennen lähtöä löysin ihanat matalapohjaiset saappaat jostakin Hämeenkadun kenkäliikkeestä. Jäin kuitenkin empimään kenkiä, istuttiin autoon ja kaasutettiin pois. Kunnes nähdessäni kengät vielä uudelleen näyteikkunassa ajettuamme liikkeen ohi, parahdin, että haluan ne sittenkin. Iskä veti u-käännökseen ja koko perhe oli mulle aivan hiilenä. Mentiin kauppaan uudelleen, sain kengät ja sisko pilasi ne seuraavana jouluna, kun lainasi niitä ja meni potkimaan saappailla isojen ulkoroihujen steariineja.

Toinen muisto liittyy niin ikää samaan siskoon. Hipu oli asunut Tampereella jo tovin, kun minä ja F tulimme Hipulle ja tämän miehelle kylään. Matkasimme F:n kanssa Tampereelle Onnibussilla. Hipun mies oli meitä vastassa, koska Hipu oli vielä töissä. Käveltiin pitkin Sorsapuistoa, syötiin Minetin jädeä ja nautittiin sen kesän ainoista hellepäivistä. Myöhemmin haettiin sisko töistä ja kun F oli mennyt illalla unille, istuttiin siskon ja tämän miehen kanssaan heidän parvekkeellaan ja katseltiin kesäistä Kalevaa. Silloin taisin ensi kerran sanoa, että tässä kaupungissa olisi ihana asua. Kaikki tuntui olevan niin kohdallaan siinä näyssä ja fiiliksessä.

Kolmas muisto liittyy niihin hetkiin, kun oli juuri tavannut A:n. Koska hän oli lähdössä melkein heti tapaamisemme jälkeen ulkomaille, vietimme vikat viikot lähes koko ajan yhdessä. Näiltä ajoilta Tampere alkoi näyttäytyä uudessa valossa. Jotenkin erityisen ihana oli minusta Kirkkopuisto. Tuntui niin käsittämättömälle, että sen läpi käveltyä oli jo Hämeenkadun päässä, eli aivan keskustassa. Hesassa välimatkat olivat paljon mutkikkaampia ja pidempiä, joten sellaiset helpon lyhyet matkat olivat ihmeellisiä. Tampere oli ihmeellinen laivaravintoloineen, katukahviloineen, Tammerfesteineen ja ihmisineen, jotka tuntuivat tervehtivän joka käänteessä. Hassua, mutta oli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut ulkomailla. 

Neljäs ja viimeinen muisto niin sanotusta tuntemattomasta Tampereesta liittyi näihin kemuihin. A oli vielä ulkomailla, mutta minä ja kaverini päätimme pitää A:n asuntoa etkopaikkanamme ennen Gatsby-bileitä. Muistan, kuinka jännittynyt olin, osaanko jäädä oikeassa paikassa pois bussista. Voin edelleenkin piirtää mieleeni sen hetken, kun seisoin pimeällä bussipysäkillä vain parinkymmenen metrin päästä nykyisestä kodistamme, mutta silloin piti laittaa google maps päälle, jotta osasin suunnistaa oikealle ovelle. Itse asiassa eksyin tässä korttelissa monta kertaa alussa, joka nyt tuntuu todella hassulle.

Sellaisia Tampere-juttuja tähän aamuun! Hauska nähdä, miltä tämä kaupunki vaikuttaa esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Ja kuinka lapsi kokee Tampereen sitten, kun on aikuinen. Tuo samainen Helsingin Kallioon syntynyt tenava, joka kirjoitti kesäiseen kauppalistaan tuoArejuusto. 

-Karoliina-

Kuva: Krista Puskala

 

suhteet oma-elama