Olen jo useamman vuoden ajan pohtinut sitä, mitä yhteiskunnastamme kertoo se, että fitness-innostusten ja karppi-atkins-paleo-elämän keskellä itsensä henkisestä kasvusta ja (tököstä termistä huolimatta) kilvoittelusta ei puhuta juuri mitään. Jos nimittäin katsoo ihmiskunnanhistoriaa taaksepäin, melkein kaikilla muilla vuosituhansilla, -sadoilla ja –kymmenillä juuri henkinen kasvu, älykkyys ja itsensä kanssa painiminen mielen sopukoissa ovat olleet puuhia, jota on odotettu ihmisten tekevän, ja joita on myös arvostettu. Mutta nykyisin: Miten minusta tuntuu, että lihasten koosta puhutaan paljon enemmän kuin mistään ”oikeasta”. Älkää ymmärtäkö väärin. En luonnollisestikaan ole unohtanut sitä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja kyllä, minustakin fyysisellä terveydellä ja kropalla on väliä. Hömpällä ja pinnalla on siis edelleenkin sija elämässäni 😉 Silti jostain syystä olen alkanut pohtia yhä enemmän myös näitä sisäisiä asioita. En tiedä, onko kyse taas tästä kolmenkympin kriisistä vai mistä, mutta viime kuukausien aikana olen alkanut pohtia entistä enemmän sellaisia kysymyksiä kuin: Millainen ihminen olen? Millainen ihminen haluaisin olla? Mistä koostuu onni? Millainen malli haluan olla tyttärelleni? Kuinka haluan muiden minut kokevan? Minkä fiiliksen luon ympärilleni? Mitkä asiat merkitsevät minulle eniten? Ennen, ehkä vaikka viisi vuotta sitten, olisin pitänyt edellisen kaltaisia pohdintoja liian hippimäisinä minulle. Ja elämäntaito-oppaita ja life coach –tyyppejä vain epätoivoisille keski-ikäisille keksittyinä pelastusrenkaina. Nyt kun mietin noita vanhoja aatteita, nolottaa. Miten ajattelinkaan, että kropan kohentaminen ammatilaisen opissa on sallittavaa, mutta samaa valmennusta ei voisi käydä läpi päänsisäisten asioiden suhteen? Yksilökeskeisessä kulttuurissa ei periaatteessa ole mitään vikaa. On hienoa, että ihmiset nykyisin uskaltavat pitää huolta itsestään ja ajatella asioita terveen itsekkäästi. Anteeksipyytelykulttuuria oli tässä maassa harrastettukin liian kauna. Tuntuu kuitenkin sille, että kun katse on kääntynyt omaan itseensä, moni kuitenkin unohtaa, että elämässä – ainakin minusta – kyse on yhdessä kulkemisesta. Muista ihmisistä, läheisistä. En pidä itseäni megaitsekkäänä, mutta silti huomaan välillä arjen keskellä unohtavani ne seikat, joita todella pidän elämässäni tärkeinä. Arvostan vaikkapa ystäviäni, mutta unohdan soittaa ja kysyä, kuinka he voivat. Tai huomaan kaipaavani pohdiskelua, mutta kirjan sijaan tartunkin Iltalehden linkkiin puhelimellani. Miksi? No varmaan siksi, että itsekäs ja yksinkertainen elämä on helpomaa kuin itsensä haastaminen. Oletko sinä pohdiskellut samaa kuin minä? Mitä olet oivaltanut ja onko sinulla vinkata jotain aiheeseen liittyvää kirjaa, leffaa tai jotain muuta teemaan sopivaa katseltavaa tai koettavaa? -Karoliina-