Lily

Kolmistaan

Kolmistaan
karoliina pentikainen

Opettajanhuoneitkuja ja nyrkkejä. (Ope-postaus, 4/4)

karo17 (2).JPG

Jaahas. Ope-saaga alkaa olla tällä erää lopuillaan. Vaikka. Onhan mulla vielä muutama asia koskien sitä, miksi mun mielestä opettajat väsyy. Vaihtaa alaa.

 

Palkka ei vastaa koulutusta

Opettajan palkka on asia, joka nostetaan esille tasaisin väliajoin. Ja kyllä. Onhan se aika kehno (varsinkin lastentarhanopettajien!), jos ottaa huomioon koulutuksen pituuden suhteessa maamme keskikuukausiansioon (3 631e/kk, 2017). Tilanteessa on muutama ongelmakohta.

  1. Jo pelkkä lähtöpalkka on koulutukseen nähden alhainen. Lastentarhan opettajat ovat vähintään yliopiston käyneitä kandeja, kaikkien pätevien peruskouluopettajien täytyy olla vähintään yhden oppiaineen ja pedagogisten opintojen maistereita. Jos ottaa lähes minkä tahansa muun alan, jossa koulutus on sama, palkka on parempi. Ja ei: Tätä ei edelleenkään selitä opettajan pitkät lomat, ja vuoden koko kiertoon jaettu palkka, joihin niin usein vedotaan. Huono se on silti. 
  2. Etenemismahdollisuudet uralla ja palkallisesti ovat olemattomat. Jos ottaa mukaan kaikki ikälisät ja työnvaativuuslisät, opettajan palkka nousee työuran aikana (jos on siis valmistumisesta eläkeikään) noin muutaman nettokympin (!) verran vuodessa.
  3. Hassua on myös se, että toisin kuin monissa muissa ammateissa, opettajan palkka voi laskea, vaikka työpaikka pysyisi samana ja kokemus lisääntyisi. Ainoa asia, josta opettaja voi nimittäin saada lisätienestiä, on lisätunnit (=opetusvelvollisuuden yli menevät opetustunnit). Nämä tunnit ovat kuitenkin kiinni aika kulloisestakin resurssista ja oppilasmäärästä, joten kokeneenkin opettajan palkka voi laskea uran edetessä.
  4. Pimeintä tässä yhteiskunnassa on se, että minä saan yhdestä Instagram-kuvasta saman verran rahaa, kun sain opettajana KUUKAUDESSA siitä, että pidin kaksi lisätuntia ja yhden tukiopetuksen JOKA VIIKKO. Se on mielestäni väärin! On ihan totta, että palkka ei pelasta, jos ammatti ei muuten ole oikea. Mutta jos huono palkka heijastelee yhteiskunnan arvoasteikkoa, syö se ammatillista itsetuntoa.

 

Yliopisto ei valmista kohtaamaan oikeita ihmisiä

Vaikka yliopistossa opeopiskelijoille onkin pedagogiset opinnot ja harjoittelut, ei normaalikoulun meno vastaa normaalin koulun menoa. Mä olin ollut reilun vuoden jo kokopäiväisesti töissä koulussa, kun suoritin viimeisen opetusharjoitteluni. Kun sitten katsoin sitä hipihiljaista, mutta alati innostuvaa harjoitteluluokkaani, tajusin, ettei tämä tilanne vastaa millään tavalla sitä tavallista peruskoulua. Ei varsinkaan, kun niitä yksittäisiä opetustunteja hiottiin ja suunniteltiin tunti tolkulla.

Yliopiston ongelma on se, että se kasvattaa tutkijoita, ei opettajia kentälle. Ei siellä kerrota, mitä tehdä, jos oppilas viiltelee itseään. Ei sitä, kuinka ottaa humalaiset vanhemmat vastaan arviointikeskusteluun, eikä sitä, miten toimia, kun teini-ikäinen oppilas tunnustaa vastavalmistuneelle opettajalle rakkauttaan tai päättää vetäistä pään sekaisin ennen aamutunteja.

 

Vittusaatana, älä herpaannu koskaan

Kaikki, jotka tuntevat minut yksityiselämässä, tietävät, että olen aika kova kiroilemaan. Siksi en säikähdä ekaa ”voi pentele -huudahdusta”. Mutta se koulun jatkuva melusaaste, ja varsinkin teineille tyypillinen ronski kielenkäyttö syö ihan oikeasti todella paljon voimia. Ymmärrän hyvin, että kiroilu kuulu usein osana teini-ikää, eikä se minustakaan ole mikään maailman suurin synti. Tämä ei silti poista sitä, kuinka ainainen kiroilun kuuleminen vie voimia. 

Kun olin opettaja, en juuri ikinä kuunnellut musiikkia, kun en vaan yksinkertaisesti kestänyt enää yhtään lisämelua elämääni. Samoin hiljensin F:n aina päiväkoti- ja työpäivän jälkeen iPadin kanssa puoleksi tunniksi, ja vasta sitten jaksoin olla taas äiti. Halusin vaan yksinkertaisesti olla aivan hiljaa.

Joku ei-opettaja taisi ihmetellä, miten esimerkiksi 6 tunnin työpäivän jälkeen voi olla niin väsynyt. Teen nykyisin töitä 8- 10 tuntia joka päivä. Ja todella usein niin, että en varsinaisesti pidä taukoa edes ruokkiksen vertaa (kiitos Woltin). Silti työn kuormittavuus on aivan eri luokkaa, koska minun ei tarvitse olla sataprosenttisesti läsnä koko ajan. Voin huonona päivä uppoutua hetkeksi omiin ajatuksiini, olla tarvittaessa hiljaa tai jakaa iloja ja murheita sopivassa välissä työkavereiden kanssa. Eikä palaverissa useinkaan istuta kahta-kolmea tuntia enempää kerralla. 

Opettajana sen sijaa piti olla kaikki aistit valppaina siitä samasta sekunnista lähtien, kun töihin aamulla meni. Ei siinä voi sanoa lapsosille, että ”mä tässä chillailen hetken ja virityn päivän tunnelmaan. Aloitetaan hommat vartin päästä.”

Sama pätee siihen, miten yksityiselämä ei saa periaatteessa näkyä opettajan toimissa yhtään. Se, missä aikuistöissä voi sanoa kollegalle, että on vähän paha mieli, kauhea pääkipu tai vaikkapa keskenmeno alla, ja on siksi vähän poissaoleva töissä, ei päde luokkatilanteeseen. Vaikka yksityiselämässä olisi tapahtunut mitä, ei opettaja voi herpaantua, tai muuten koko tilanne räjähtää käsiin. 

 

Kirjaaminen ja jatkuva uhka siitä, että munaa 

Se, mikä mua ehkä eniten sapetti opettajan töissä, oli joka ikisen asian kirjaaminen ylös. Jos sulla oli huoli oppilaan henkisestä tilasta, sen kun vaan kirjaamaan sitä lomakkeeseen. Jos aistit oppimispulmaa, kirjaamaan vaan. Jos sait tietää sisäilmaongelmista, piti täyttää lomake. Jopa se, kun kerran raskaana ollessa sain oppilaalta nyrkin mahaan, (ja toisen kerran tikit silmäkulmaan), oltiin ekana vaatimassa väkivaltatilanneraportin rustaamista.

Kaiken tämän kirjaamisen takanahan on se julmettu pelko, joka koulumaailman ympärillä pyörii. Opettajia ja kouluja vaaditaan vähän väliä tilille jos mistäkin virheestä, joten kirjaamisen ajatellaan olevan meidän työntekijöiden avuksi. Että eipähän ainakaan päästä sanomaan, että on tehty väärin. Olen itse asiassa käynyt jopa kolmetuntisen luennon siitä, missä OAJ:n lakimies kertoi erilaisia tilanteita, joissa opettaja on joutunut kuseen tehtyään väärin. Tämän tietysti oli tarkoitus auttaa meitä opeja, jotta emme joutuisi pulaan. Itseäni tosin alkoi vaan, juuri toista vuotta opetehtävissä olevana keltanokkana, vaan ennemminkin pelottaa. 

 

Kaikilla on mielipide koulusta

Koulun yksi haaste on se, että jokaisella on siitä mielipide tai kokemus, vaikka ei olisi itse koulurakennukseen 50 vuoteen astunutkaan. Kuten jo sanoin ihan ekassa postauksessani, minun mielestä koulu on muuttunut jo viimeisen kymmenenkin vuoden aikana niin paljon, että sitä on vaikea uskoa. Joten 20 tai 50 vuotta on jo eri universumissa.

Ymmärrän myös, että yhteiskunnallisesti koulu on tärkeässä keskiössä, joten siksi ihmiset haluavat jakaa koulun suhteen näkemyksiään. Vaikka out of the box -ajattelu on monesti enemmän kuin tervetullutta, on se välillä myös sellaista, ettei se vie tosielämässä – siellä koulun sisällä – asioita ainakaan parempaan suuntaan. Koulu kun nyt sattuu olemaan vielä vuonna 2018 koulu, eikä mikään yrityskylä-kyberavaruus, vaikka kuinka haluttaisiin karistaa koulun dinosaurusluonne tästä päivästä menneeseen.

Minusta oiva esimerkki tästä oli ensimmäiseen opepostaukseeni saamani kommentti:  ”Pitääkö oppimateriaalikin tehdä joka tunnille uudestaan? Olen ajatellut, että yksi pitkään opettaneen hyvä puoli on se, että hänellä on materiaalit valmiina ja niitä on helppo tarvittaessa muokata ja hän osaa opettamansa aineen ”ulkoa” ja siksi pystyy myös keskittymään niihin oppilaisiin ja kaikkiin ristiriitatilanteisiin luokassa.” Ja tietysti ymmärrän, että mistäs sitä tietää toisen ihmisen ammatista, kun en minäkään tiedä kenenkään muun kuin omani kiemurat, joten vinkkien anto on oikeasti vain sitä, että halutaan aidosti auttaa.

Mutta jos edelleen kuvitellaan, että nykypäivän opettaja astelee luokkaan jotkut 12 vuotta sitten tehnyt tuntisuunnitelmat kainalossa, iskee kalvot esille ja vetää vanhalla kaavalla, mutkistaa se aika paljon keskustelua koulun nykytilasta. Ja se ehkä onkin se suuri ongelma! Ulkoapäin tulee paljon ohjeita ja käsityksiä, jonka keskellä – todellisuuden kanssa ristipaineessa – sitä sitten yritetään tehdä parhaamme. Siinä mielessä koulu on julkisuudessaan hyvin erilainen ammatti kuin joku yksityisen sektorin ala.

Tästä aiheesta pieni esimerkki mun työuralta. Kielenhuolto (pilkut, pisteet, yhdyssanat yms) kuuluu periaatteessa opetettavaksi joka luokalle yläkoulussa. Pidin yleensä sellaisen kielenhuoltojakson, eli opetin kaikille opetusryhmilleni luokka-asteesta riippumatta kielenhuollon aina samojen viikkojen aikaan. Se teki sen, että yhdessä jaksossa opetin samaa asiaa noin neljän viikon ajan jokaiselle ryhmälle. Toisin sanoen pelkkää kielenhuoltoa 72-104 tuntia vuoden sisällä (riippuen tuntimääristäni,  jotka olivat vuosien aikana 18-25h/vko).  Ja koska olin koulussa sen yhdeksän vuotta, opetin PERIAATTEESSA tismalleen niitä samoja asioita noin 648-900 oppitunnin ajan. Ja joo: Joku kielenhuoltoprojekti, muistisääntö tai harjoite saattoi olla sama, mutta yksikään tunti ei ollut samanlainen. Eikä yksikään luokka tai yksilö. Toisin sanoen kertaakaan niille 648-900 oppitunnille ei voinut mennä asenteella, vedelläänpä jotain vanhasta muistista. Totta on, että MINÄ kyllä muistin asiat. Mutta jokainen opetustilanne ja oppilas oli yksilö.

 

Kiitos tästä koko viikon kestäneestä paluusta opettajan elämään teille. Olette kommentoineet rakentavasti ja virkistäneet muistiani!

Pakko jakaa lopuksi, kaiken tämän kritiikin keskellä ihana kohtaaminen oppilaiden kanssa vuosien takaa. Mulla oli eräs AIVAN huikea opetusryhmä, joka omalla villillä luonteellaan laittoi paketin ja opettajien päät usein aivan sekaisin. Mutta. Ne ihmiset siellä olivat täyttä kultaa. Kun mä kerran olin itkenyt opettajanhuoneessa mun mummon jouduttua sairaalaan ja astelin luokkaan sen jälkeen kyyneleet pyyhittyäni coolisti, tajusivat nämä yksilöt punakasta naamastani, että kaikki ei ollut ihan ok. Muuten aina niin mölisevä luokka veti jo käytävällä ihan hiljaiseksi, ja yksi, se kaikista levottomin, tuli eteeni huolestunut ilme naamalla:

”Sallinen, onko kaikki ok?” Nielaisin reippaasti ja mumisin, että mummo on joutunut sairaalaan, mutta kaikki on aivan hyvin ja tästä nyt vaan aloitellaan tuntia. Astelin luokkahuoneeseen ja lauma seurasi minua. Iskin tavaroitani pöydälle ja ihmettelin, kun kukaan ei mennyt omille paikoilleen. Sitten joku rykäisi rivissä. ”Mitä jos annettaisiin ryhmähali?” kuului joukon keskeltä vähän epävarma ääni, ja niin, ennen kuin huomasinkaan, olin parinkymmenen ysiluokkalaisen tiukassa yhteishalissa.

Joten siksi. Juuri noiden kohtaamisten ja ihanien nuorten vuoksi tuo ristiriitainen, vaikea, väsyttävä ja välillä hermot vievä ammatti on niin upea. Siinä – lopulta – ollaan ihmisiä ihmisille!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Avainsanat: , ,
Työ ja raha Työ
karoliina pentikainen

Opearkea: Revitään persnahasta, kotimetsästä ja kierretään lakia. (Ope-postaus 3/4)

 

skoles.jpg

Olen kirjoittanut tällä viikolla opettajuudesta ja koulun ongelmista mun näkökulmasta. Jos et ole vielä lukenut niitä, suosittelen, että luet ne tekstit ennen tätä alla olevaa. Aikaisemmat postaukset löydät täältä ja täältä. 

Sanana resurssien puute on niin vanha ja väsynyt ilmaus, että en edes viitsisi sitä käyttää. Mutta samalla se on myös kattokäsite kymmenille asioilla, joka koulussa mättää. Yritän kertoa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

 

Materiaalit. Eli kyllä. 2018 luvun koulukin tarvitsisi kirjoja.

Kun koululla ei ole resursseja, eli kirjaimellisesti rahaa, tarkoittaa se sitä, että monissakaan oppiaineissa ei ole kirjoja. Ainakaan tehtäväkirjoja. Koska tehtävien kopiointi on taas laitonta, tarkoittaa se sitä, että opettaja käytännössä itse tekee materiaalin. Joka tunnille. Ja jos tunteja on esimerkiksi 20 viikossa, voi vaan laskea, paljon jo tällaiseen toimintaa menee aikaa. Jos rahaa olisi, eteen laitettaisiin lapsille valmiit kirjat ja koko se aika, jonka opettaja on puurtanut oppimistehtäviä, voisi käyttää paljon paremminkin.

 

Opetetaanko mediakasvatusta liitutauluhavainnollistamisen avulla?

Kouluja kannustetaan myös lasten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja mediakasvatukseen. Samalla kuitenkin esimerkiksi koulujen omia kirjastoja ajetaan koko ajan alas. Se, missä opettaja pystyi ennen antamaan koulukirjastosta koko luokalle saman kirjan luettavaksi (ja tekemään näin ollen kaikille oppilaille myös samansuuntaiset tehtävät aiheesta), täytyy nyt jokaiselle oppilaalle etsiä kaupungin/kunnan kirjastosta omat kirjansa. Niissä kun ei ole esimerkiksi 25 kappaletta samaa kirjaa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajan on myös tutustuttava yhden kirjan sijaan vähintään 25 kirjaan. Samalla ryhmätehtävien, lukupiirien ja kirjakeskustelujen tilaisuus tyrehtyy. Itse opetin keskimäärin kahdeksaa opetusryhmää yhtä aikaa. Kun jokainen näistä oppilaista luki oman kirjansa, teki se keskimäärin 200 kirjaa, johon minun olisi – periaatteessa – pitänyt tutustua kulloiseenkin yksitellen. 

 

Opettajat pakotetaan rikkomaan lakia

Mediakasvatus vaatisi tietokoneita, läppäreitä ja esimerkiksi leffalisenssin. Tuntuu hassulle, että koulu, jossa on vaikka 400 oppilasta, pyörii 30 läppärin voimin. Sanomattakin selvää, että verkossa oppimista ei ole edes sitä vertaa, mitä OPS edellyttää. Samoin on aika haastavaa pitää vaikkapa mediakasvatusta tv:n ja elokuvien osalta, jos koulussa ei ole laajaa elokuvalisenssiä. Äikän OPS esimerkiksi määrää elokuvakasvatukseen, mutta monissa kouluissa ollaan tässä pattitilanteen edessä. Joko opettajan on rikottava lakia niin, että näyttää oppilaille leffan ilman lisenssiä. Tai sitten OPSia on rikottava niin, että ei näytä mitään. Toisin sanoen opettaja joutuu useinkin toimimaan lakien ja säädösten vastaisesti, vaikka järjestäisi opetuksen miten.

 

Ryhmäkoot, eli miksi opettaja ei ehdi edes katsoa silmiin kaikkia oppilaitaan päivän aikana

Resurssien puute on turhauttaa myös ihmiskontaktimielessä ja pedagogisesti toisella tasolla. On kauheaa, kun tietää, että oppilasta auttaisi tietynlainen tuki, mutta koululla ei ole varaa sellaista järjestää. Esimerkiksi pienryhmät ja eriyttäminen, johon ei reunaehtojen puitteissa voida ryhtyä.

Toisaalta koko ajan kasvavat ryhmät tekevät sen, että todellisten ihmiskontaktien määrä vähenee. Jos 45 minuutin oppitunnilla on 25-32 oppilasta, joista esimerkiksi kuusi tarvitsee syystä tai toisesta opettajan erityistä huomiota, on selvää, että iso osa oppilaista tallautuu jalkoihin niin, että aikuinen ei ehdi edes kertaakaan päivän aikana katsoa heitä silmiin. Itseäni riipi se, että tunnisti ongelman, mutta silti iltapäivällä tajusin, etten ollut voinut antaa huomiotani oppilaille tasapuolisesti. Ei ihme, että tässä tilanteessa jää lasten masennukset, kotiongelmat tai itsetuhoiset aatteet huomaamatta. (Tai erityislahjakkuudet!) Ja se jos mikä, on täysin edesvastuutonta hyvinvointiyhteiskunnan taholta! Uskon, että tämän asian tajuaminen uuvuttaa opettajat: He lähtökohtaisesti haluavat tehdä hyvää, mutta painiskelevatkin lasten auttamisen sijaan koko ajan omatunnontuskissa siitä, että eivät ehdi tehdä tarpeeksi. 

Muistan erään kauhunhetken omalta työuraltani. Olin opettanut erästä oppilasta jo kaksi vuotta, joka ikinen jakso ja viikko useita tunteja. Vasta ysiluokan keväällä tajusin, että tyyppi oli aivan käsittämättömän lahjakas riimien kirjoittaja ja räppääjä. Koin valtavaa itsesyytöstä siitä, etten ollut äikän opena ehtinyt huomioida tällaista piirrettä hänessä melkein lainkaan niiden vuosien saatossa. Ja aloin miettiä, mitä muuta missaisin koko ajan! 

 

Integraation ja inkluusion ongelma

Kun erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden integraatio yleisopetuksen luokkiin aloitettiin, oli ajatus minusta ihana. Siinä ikään kuin poistettiin leimat lasten otsasta, ja samalla monen erityislapsen olo varmasti helpottui, kun ei tarvinnut olla ”se tyyppi erkalta”. Harmi vaan, ettei integraatio toteutunut, kuten se ehkä koulumaailmaan markkinoitiin. Tässäkin syynä ne pirun resurssit.

Kun tukea tarvitsevat oppilaat laitettiin osaksi normaaliopetusta, olisi tietysti tuen pitänyt kulkea myös mukana. Luokkiin olisi pitänyt saada lisää aikuisia ja osaamista ja kaiken lisäksi ryhmäkokoja olisi pitänyt pienentää. Käytännössä monessa koulussa oppilaat vaan sysättiin yleisopetukseen ja opettaja jätettiin tilanteessa yksin. Siis ne tavallisen luokanopetuslinjan tai aineen opetuksen opinnot käynyt opettaja, joka ei välttämättä ole käynyt kurssiakaan yliopistossa koskien erityisopetusta.

Tämä tilanne on oikeasti aika käsittämätön. Opettajat ymmärtävät tilanteen järjettömyyden ja vanhemmat ovat huolissaan – tietysti – omista lapsistaan. Ainoa asia, jota tilanteelle usein tehdään on se, että opettaja venyy (entisestään). Tietävätköhän päättääjät sen, että juuri ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea, ja jotka sitä eivät opettajan ylikuormituksen vuoksi voi saada, ovat suurimmassa riskissä syrjäytyä? Tai sitä, että väkivaltainen erityistä tukea tarvitseva lapsi riskeeraa oman ja 24 muun luokkakaverinsa terveyden päivittäin? Kuka aikuinen sietäisi sitä, että nyrkkivaara olisi läsnä töissä joka ikinen päivä? Tai sitä, että työpäivän normikulku on se, että joutuu mukaan kiinnipitotilanteeseen? Sitä on opettajien ja myös lasten arki monessakin nykykoulussa. Olen käynyt opena jopa kiinnipitokoulutuksen, niin arkipäivää se on. 

 

Revitään persnahasta ja kotimetsästä, koska kutsumushan tämä on

Joskus kun mun isä oli luokanopettajaäitini kanssa metsässä keräämässä käpyjä äidin oppilaiden askarteluihin ja sen jälkeen haali meidän kaapeista askartelutarpeita, isä sanoi, että opettajan työ on ainoa työ, jossa ”työntekijä varastaa kotoa tavaraa työpaikalle”. Tuo juttu nauratti niin hirmuisesti, koska sehän on täysin totta! Tietysti varastaminen on terminä vitsi, mutta sanoissa piilee totuus: Aika monessa muussa työssä kyllä töistä otetaan etuja, mutta harva olisi valmis viemään ilmaiseksi omistaan, jotta voisi suorittaa työtään.

Mun iskän havainto tiivistää sen, kuinka opettajan työ – edelleen – on kutsumusammatti, jonka eteen ihmiset tekevät ihan hassuja tekoja. Jos koululla ei ole rahaa ostaa tarvikkeita isänpäiväaskarteluun, harva opettaja sanoo oppilaille, ettei tänä vuonna lahjoja tehdä. Silloin ope aika usein repii tarvikkeet vaikka niin, että omasta rahapussista jää persnetolle. Itse asiassa: Juuri tähän kiltteyteen ja joustoon tämä valtio luottaa! 

 

Reksit eivät ole lähtökohtaisesti mulkkuja

Joissakin kommenteissa – taisivat kaikki tosin olla muilta kuin itse opettajilta – peräänkuulutettiin sitä, että opettajan töiden ongelma on se, että esimiehet eivät osaa työtään. Itse olen kyllä lähtökohtaisesti eri mieltä. Totta on, että rekseissä voi olla samanlaisia mulkeroyksilöitä kuin muuallakin maailmassa, kaikilla muillakin aloilla, mutta koulun ongelmat eivät johdu rehtorista. Koulua säätelee niin monet lait ja velvoitteet, joita kaikkien – myös reksien – on pakko noudattaa.

Resurssipula näkyy toki myös esimiehissä. Jos rehtori on yhtä aikaa hallinnollinen johtaja, henkilöstöjohtaja, kirstunvartia ja juoksentelee välillä pitämässä pahimmassa tapauksessa vielä oppituntejakin, ei tarvitse paljon miettiä, mistä kiikastaa. Rekseillä on myös järjettömät paineet. Mitä-tahansa-koulussa-tapahtuukin, on se aina rehtorin vika. Oppilas satuttaa itseään liikkatunnilla – Rehtorin päätä halutaan oikeudessa pölkylle. Oppilas jää koulun edessä auton alle – Eikö rehtori ole hoitanut asioita oikein? 

 

Pätkätyö

Opettajilla on pitkät lomat, mutta yhä useampi pätevä maisteri juoksentelee pätkätöissä, joissa on kokonaisen kesän – juuri sen ihanan pitkän opekesäloman ajan – työtön. Työkkärissä on harvoin tarjolla töitä työttömälle opettajalle kesä-heinäkuuksi. Kumma juttu. Olen varma, että moni koulu hyötyisi siitä, ettei opettajat vaihdu vuosi vuodelta ja että opettaja saisi kesän kerätä akkuja sen sijaa, että venyttää penniä tai tekee kesätöitä toisaalla.

 

Stressissä empatiakyky katoaa

Luin vähän aikaa sitten lehdestä (olikohan Hesarista) jutun siitä, kuinka stressaantuneena ihmisen empatiakyky heikkenee. Juttu oli mielenkiintoinen ja kun mietin sitä ihan jo itsenikin kannalta, niin pystyin uskomaan teorian täysin. Niinhän se on: Silloin, kun oma elämä tuntuu kaatuvan päälle, tulee helpommin tiuskittua muille. Ja myös vähäteltyä muiden ongelmia. Empatiakyky on kateissa.

Uskon, että resurssien puute heijastuu yksittäisten työtaakkojen lisäksi opettajilla myös niin, että samalla kun stressi kasaantuu, me-henki häviää. Muistan itsekin, että kun istuin haastavan (tätä sanaa – haastava – kouluissa rakastetaan, kun ei saa sanoa enää vaikea, rankka tms) työpäivän keskellä opehuoneessa. Ja kun olin saanut käytyä sen päivän ekan kerran vessassa ja otettua kupin kahvia eteeni, joku kollega tuli kertomaan, kuinka kauheita ”sun valvontaluokan pojat taas oli” ja kuinka mun pitäisi nyt A)puhutella pojat B)soittaa niiden kotiin tai C)ylipäätään muuttua joksikin ihmeyksilöksi, joka voisi seurata niitä ”omia” lapsosia joka käänteessä.

Kun päivä oli ollut muutenkin rankka, muistan, kuinka useammankin kerran tuli sellainen olo, että ”vittu! Opettele pitämään itse rotia siellä luokassa, äläkä tule mua asialla vaivaamaan, kun en sun tunnille kuitenkaan voi tulla mukaan”. Todellisuudessa lupauduin – tietysti – hoitamaan tilanteen.

Kysehän ei ollut siitä, että olisin oikeasti pitänyt toista maikkaa huonona. Tai edes sitä vääränä, että hän jakoi asian minun kanssani. Päinvastoin! Hän toimi tismalleen oikein. Oikeasti koko empatiaton ajatukseni johtui sitä, että olin itse niin poikki sillä hetkellä, etten olisi jaksanut yhtään ainoaa lisäongelmaa.

Sain ensimmäiseen opepostaukseeni kommentin, joka tiivistää mielestäni aika hyvin opettajanhuonemaailmaa ja sitä, että kun oman työn taakka on kova, ei haluta nähdä enää muiden taakkaa. Kommentti meni näin: ”Halusin vaan tulla kertomaan kommentteja lukeville opettajaopiskelijoille ja opettajan työstä haaveileville, että kyllä meitä omaa työtään rakastavia opettajia vielä löytyy. ” Kommentti oli kirjoitettu kauniisti ja asiallisesti (niin kun muuten kaikki muutkin kommentit mielipiteestä huolimatta, kiitos siitä tuhannesti!), mutta silti se mielestäni kertoo surullisella tavalla siitä, missä opettajanhuoneissa ja kouluissa on perustavanlaatuisesti vialla: Jos nostat ääneen epäkohdat, kerrot väsymyksestä ja työn rankkuudesta, pidetään sitä usein synonyymina sille, että EI RAKASTAISI työtään. Tämähän ei ole lainkaan niin yksinkertainen asia! Minä nimittäin ajattelen niin, että väsymys kumpuaa juuri siitä, että jengi rakastaa työtään niin paljon, että haluaa tehdä koko ajan parhaansa. He välittävät aidosti lapsista ja väsyvät kun huomaavat, ettei opettajuus olekaan sankaritarina, jolla saa pelastettua lapsia ja perheitä. Sellainen arjen läsähtäminen kasvoille nujertaa monen humaanin maailmanpelastajan mielen.

 

Päätin viime viikolla, että alan taas vastailla tänne kommenttiboksiin niin tiheästi kun ehdin, koska inhoan sitä, että se homma on jäänyt tässä viime aikoina tauolle. Nämä opejutut ja asiani siitä kommentoin kuitenkin täällä postauksissa, mutta olen lukenut teidän kommenttinne (monte kertaa!) ja haluan edelleen, että boxissa käydään keskustelua. Kiitos äärimmäisen fiksuista ja avaavista kommenteistanne! Huomenna vielä muutama opeasia, josta haluan kirjoittaa.

-Karoliina- 

Kuva:Laura Ikonen 

 

 

Avainsanat: , , ,
Työ ja raha Työ